Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Twitter-ketjuna, joka on sellaisenaan avattuna alla.
Tein parisen kuukautta sitten ketjun koskien Unkarissa suoritettavasta väestönlaskennasta, joka on nyt suoritettu, mutta erästä asiaa ketjussa ei käsitelty: miksi eräiden mielestä tietojen kerääminen ei ole hyvä asia ja mitä pelkoja se herättää Unkarin ilmapiirissä?
https://twitter.com/JMKoskinen/status/1577706870281629696
Väestönlaskennassa pyydettiin vastaajilta rehellisyyttä, jotta heidän elinoloistaan saataisiin tarkka ja oikea kuva, jolloin yhteiskunnalliset toimijat voisivat tehdä heidän hyväksi parempia päätöksiä. Miten ihmeessä tämä voisi olla pelkoa herättävää ja ongelmia synnyttävää?
Ongelmana on Unkarin pelon ilmapiiri, jossa kansalaiset eivät halua ajautua hankaluuksiin mm. mielipiteittensä takia, eikä luottamus muihin ihmisiin tai instituutioihin ole aina vahva.
Toisena suurena ongelmana on huoli yksityisyydestä ja tietoturvasta sekä informaation keskittäminen entisestään. Samoin myös ylimman valtiovallan ja puoluekoneiston sekoittuminen, jossa jälkimmäinen käyttää valtaa ja sen järjestelmiä osana omaa koneistoa.
Näin informaation aikakautena meistä jokaisesta on olemassa valtava määrä tietoa ja sitä kerätään jatkuvasti. Tämä tapahtuu niin omasta tahdostamme kuin myös tahtomattamme – voimme vain kuvitella, että mihin kaikkialle tämä kaikki tieto päättyy.
Koronapandemian alussa naureskeltiin, että ainakin Unkarissa ovelta ovelta kiertely väenstölaskennan merkeissä on tuttua, joten miksei myös vaikka rokotteiden jakaminen? Noh, näin eitoki tapahtunut, mutta mitä jos olisi olemassa keino kaivaa opposition äänestäjät esiin?
Vaalisalaisuutta kunnioittavassa maassa tämä onneksi pysyy äänestäjän omana tietona, eikä väestönlaskennan avulla tätä tietoa saada esiin, joten pelko on varmasti aiheeton, mutta miksi unkarilaiset ovat silti huolissaan?
Hallitus on tunnettu isolla rahalla mainostamisesta ja kirjeiden lähettämisestä. Luottamus tietosuojaan vahingoittui koronapandempian aikana, koska rokotuksia koskevan uutiskirjeen tilaajat ovat tähän päivään asti saaneet viestejä hallituksen politiikasta.
(Hungary Todayn uutinen tammikuussa 2022, jossa kerrotaan hallituksen lähettäneen poliittisia uutiskirjeitä koronarokotuksista tiedottavalle postituslistalle.)
Tämä esimerkki kuvastaa jo vaalikamppanjoinnista tuttua asetelmaa, jossa Fideszin puoluekoneisto käyttää hallituksen ja viranomaisten työkaluja hyväkseen. Viranomaistiedotus kääntyi tässä hyväksi väyläksi vaalityölle kevään vaalien korvalla.
(Hungary Todayn toinen uutinen maaliskuussa 2022, jossa kerrotaan hallituksen yhä lähettävän vaalimainontaa koronarokotuksista kertovalle postituslistalle juuri ennen parlamenttivaaleja.)
Kevään vaalien jälkeen pääministerin toimisto sai suoran pääsyn suurempaan tietomäärään, kun sisä- ja ulkoministeriön keräämä informaatio ja tiedustelutieto ryhdyttiin kokoamaan yhteisen viraston alaisuuteen.
(Toimittaja Szabolcs Panyin artikkeli vakoilusta Unkarissa. Hän joutui tutkivana toimittajana Unkarin hallituksen vakoilun kohteeksi, jossa käytettiin hyväksi Pegasus-vakoiluohjelmaa.)
Tämä on herättänyt pelkoa mahdollisesta valvontayhteiskunnan muodostumisesta, jossa valtaapitäville epämieluisat kansalaiset ja toimijat voidaan kaivaa esiin, jolloin heitä voidaan vakoilla. Tätähän on Unkarissa jo tehty:
(Ylen uutinen selvityksestä, jonka mukaan Unkari ja yhdeksän muuta maata ovat vakoilleet kansalaisiaan Pegasus-vakoiluohjelmalla.)
On luonnollista, ettei tällaisessa ilmapiirissä ja yhteiskunnassa haluta antaa itsestään entistä enempää informaatiota, jota voidaan käyttää poliittiseen vaikuttamiseen ja pelotteluun.
]]>Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Twitter-ketjuna, joka on sellaisenaan avattuna alla.
Andreas II:n vuonna 1222 antamasta kultaisesta bullasta (unk. Aranybulla, engl. Golden Bull) tulee tänä vuonna kuluneeksi 800 vuotta, jota Unkarin parlamentti on halunnut juhlia. Mikä on tämä Magna Cartaan rinnastettu asiakirja, jota myös Unkarin perustuslain ja parlamentarismin kulmakiveksi kutsutaan?
https://twitter.com/MikaHentunen/status/1600734594659418113
Tiivistettynä: kultaisella bullalla Andreas II halusi vakauttaa kuningaskuntansa tilannetta antamalla aatelistolle oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Tällöin kuningaskunnassa oli oleva laki mielivaltaisuuden ja epävakauden sijaan.
Tätä on haluttu pitää merkkinä unkarilaisten edistyksellisyydestä, koska asetus on vain muutamaa vuotta Magna Cartaa (1215) nuorempi. Asetuksen merkitykseen ja historiaan ei kuitenkaan voi sen vanhuudestaan huolimatta olla yhä törmäämättä unkarilaisessa keskustelussa.
Nyky-Unkarissa on esimerkiksi nostettu esiin aatelistolle asetuksessa annettu oikeus olla tottelematta kuningasta, joka toimii vastoin lakia. Tästä tottelemattomuudesta ei myöskään tulisi kultaisen bullan mukaan langeta rangaistusta.
Tämä nostettiin esiin esimerkiksi vuoden 1990 taksisaarron aikana, jolloin hallitus nosti polttoaineiden hintaa räjähdysmäisesti lupauksistaan huolimatta, jolloin erityisesti Bpest saarrettiin taksikuljettajien toimesta. Saartoon osallistuneita ei kuitenkaan haluttu rangaista.
Kansalaistottelemattomuuden riemuvoitto ei kuitenkaan ole kultaisen bullan merkityksestä ja perustuslaista huolimatta ole ollut Unkarissa vahva, koska tälläkin hetkellä unkarilaisia opettajia erotetaan virastaan kansalaistottelemattomuuden takia.
(EurActivin uutinen erotetuista opettajista, jotka toteuttivat kansalaistottelemattomuutta.)
On siten aika ironista, että kultaista bullaa ja sen edistyksellistä merkitystä juhlitaan, vaikka vuonna 2017 pääministeri Viktor Orbán lausui radiohaastattelussa kuuluisan toteamuksen, jonka mukaan Unkarin oikeusjärjestelmässä ei ole sijaa kansalaistottelemattomuudelle.
(Unkarin parlamentin sivut, joilla esitellään ja juhlistetaan 800-vuotiasta kultabullaa.)
Kultaisen bullan merkityksestä unkarilaisessa parlamentarismissa kertoo myös se, että siitä esittävä maalaus löytyy entisen ylähuoneen felsőházin seinältä puhujakorokkeen takana (joka on tosin tätä nykyä konferenssien ja muiden tapahtumien käytössä).
“Kultaisen härän juhla” kuulostaa ehkä suomalaiselle merkityksettömältä, mutta unkarilaisille heidän yli tuhatvuotinen historiansa on kaikki kaikessa. Heidän historiansa, joka on tarpeen vaatiessa muita länsivaltioita vanhempi ja mahtavampi – ainakin Suomea.
]]>“Emme olisi oikeutettuja liioittelemaan sen arvoa väittämällä, että se loi nykyaikaiset demokraattiset vapaudet, emmekä vähättelemään sitä sanomalla sen vain tarjonneen vapautta herroille.”
–István Bibó
Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Twitter-ketjuna, joka on sellaisenaan avattuna alla.
Unkarin kauan odotettu väestönlaskenta viimein toteutuu! Viimeksi vuosina 2001 ja 2011 toteutettuun laskentaan liittyy aina yhteiskunnallista ja poliittista vaikuttamista sekä sen tuloksilla on ollut merkitystä. Samat merkit ja odotukset ovat jälleen kerran ilmassa.
Kotitaloudet saivat väestönlaskennasta kertovan kirjeen koteihinsa viime kuun lopulla, jossa erityisesti suositeltiin siihen osallistumista internet-lomakkeella. Kahden viikon vastausajan jälkeen väestönlaskijat kuitenkin jalkautuvat kuukauden ajaksi tapaamaan vastaamattomia.
Kyselyssä kysytään perustietoja kansalaisten elämästä, kuten heidän taustoista, koti- ja työoloista sekä mahdollisista vammoista. Näin saadaan yleiskuva kansalaisista alueellisesti, jota voidaan käyttää apuna poliittisten päätösten tekemisessä.
Väestönlaskennan kysymykset löytyvät tästä linkistä.
Mutta mikä on jälleen kerran kuuma peruna? Se on kysymys uskonnosta. Se on haluttu pitää mukana väestönlaskennassa, vaikka siitä on haluttu tehdä täysin Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen mukainen, jossa se ei ole kysymysten joukossa.
Seuraava kuva on hyvinkin tuttu, jos on tutustunut uskonnollisuuteen Unkarissa, koska se kuvaa vuoden 2011 väestönlaskennan tuloksia uskonnon osalta. Siinä on nähtävissä roomalaiskatolilaisuuden laaja tunnustaminen, muiden pienempien uskontojen ydinalueen sekä Bpestin jakautuminen.
Mikä on järkyttänyt tuloksissa? Se on uskontoa tunnustavien määrän vähentyminen kaikissa uskontokunnissa, mutta erityisesti katolilaisuudessa. Vuonna 2011 katolilaiseksi ei enää tunnustaunut yli puolet väestöstä, vaan ainoastaan 39%. Kristityiksi juuri ja juuri puolet väestöstä.
Jos vuonna 2001 uskontokysymykseen vastaamattomien määrä järkytti, niin järkytti se 2011 uudelleen. Nyt tullaan aiheeseen nimeltä vaikuttaminen vastaajiin, jota ovat harrastaneet niin uskontokunnat kuin myös poliittiset puolueet, jotka ovat halunneet tuloksia mieleisekseen.
Unkarin vuonna 2012 uudistettu perustuslaki tunnusti kristinuskon merkityksen, kun aikaisemmin ajatuksena oli pitää kirkko ja valtio erillään. Unkari olikin kommunistivallan jälkeen perustuslaillisesti sekulaarinen ja ideologisesti neutraali tasavalta.
Syitä vastaamattomalle ja siihen kannustamiseen oli useita: uskontokysymys haluttiin pitää ihmisen yksityisenä asiana ja pienemmät kirkot ja uskontokunnat osoittivat sillä tyytymättömyyttään hallitukseen.
Tällä kertaa vetoomuksensa kansalaisille on esittänyt esimerkiksi ateistien etujärjestö, joka toivoo uskonnottomien määrän kasvavan. Etujärjestö on myös ollut näreissään, ettei kyselyssä voi suoraan vastata olevansa uskonnoton. (Telexin uutinen aiheesta.)
Kirkoista muun muassa Unkarin evankelisluterilainen kirkko on kannustanut ihmisiä tunnustamaan evankelisluterilaisuutta. Heidän osuutensa 2011 väestönlaskennassa oli vaivaiset 2,2%, eikä sen putoaminen entisestään olisi yllätys.
https://twitter.com/AlexanderFaludy/status/1576985850755575808
Kaikki eivät kuitenkaan aina ole olleet tuloksista järkyttyneitä. Vuonna 2007 oppositiojohtajana toiminut Viktor Orbán oli enemmän kuin tyytyväinen 2001 tuloksista, koska kristinuskoa tunnusti yli 70%, vaikka mielipidetutkijat odottivat hänen mukaansa 10–15% osuutta.
Uskonnollisuutta on maailmassa hyvin monenlaista, eikä sen määritteleminen ole aina helppoa. Kristinusko on erottamaton osa Unkaria ja sen historiaa, mutta globaalit muutokset arvoissa kohdistuvat myös Unkariin.
On siksi mielenkiintoista, että miksi Orbánin valtakaudella uskontokysymystä halutaan yhä pitää osana väestönlaskentaa, koska uskontoa tunnustavien määrän laskeminen entisestään ei voi olla vaikuttamatta asioihin.
Tutkijoilla tuleekin olemaan mielenkiintoiset ajat, kun lopulliset tulokset aikanaan julkaistaan. On myös mielenkiintoista kuulla, että millä tavoin Orbán tulee muutoksia perustelemaan, jos ne eivät ole hänelle mieleiset. Tai mikä tulee olemaan kirkkojen reaktio.
Lisäyksenä twiitti liittyen Unkarin hallituksen tavasta muistella kansalaisiaan kirjepostilla: väestönlaskentaa koskeva kirje ei saavuttanut kaikkia, mutta kansallisesta konsultaatiosta kertova kirje saapuu varmasti perille:
https://twitter.com/AlexanderFaludy/status/1582992298303856640]]>
Teen tällä hetkellä päivittäin töitä graduni eteen – päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Kaikki lukemani materiaali ei suoranaisesti liity graduni aiheeseen eli unkarilaisen lakimiehen ja poliittisen ajattelijan István Bibón ajatuksiin poliittisesta hysteriasta (politikai hisztéria), mutta pidän tärkeänä muodostaa jonkinlainen mielikuva ja kokonaisuus hänen ajatusmaailmastaan ja niistä käsitteistä, joilla hän tulkitsee ympäröivää maailmaa, yhteisöjä ja ihmisiä, sekä näiden historiaa. Tällöin vähäinenkin lukulisä on hyväksi, jos se auttaa avaamaan hänen näkemyksiä käsitteistä, mutta myös niiden välisiä suhteita. On myös mielenkiintoista ja tärkeää ymmärtää ja käsittää hänen oman elämänsä tapahtumien merkitys hänen ajatusmaailman muodostumisessa ja muutoksissa.
Itselleni tämä on luonnollisesti synnyttänyt tilanteen, jossa olen automaattisesti alkanut tarkastelemaan ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia Bibón ajatuksien läpi. Uutisointi nuorten korona-ahdistuksesta – ja jopa kuolemanpelosta – ei tule yllätyksenä, tai se ei ainakaan ole uusi asia ihmiselämässä, mutta se ei ole mikään tuntematon asia myöskään Bibón ajatuksissa: poliittisen hysterian taustalla on ajatus siitä, että ihminen tiedostaa ainoana elävänä olentona oman kuolevaisuutensa. Tämä tietoisuus voi olla myyttinen seuraamus siitä, kun ihminen puraisi hyvän- ja pahantiedon puun hedelmää, mutta oli ihmisen mielessä tapahtuneen muutoksen ja kehityksen taustalla mikä tahansa syy; me pelkäämme ja tulemme myös tulevaisuudessa pelkäämään meitä suurempia voimia, kuten esimerkiksi luonnonvoimia, ellei myös pandemioita.
Ihmiselle on traagista käsittää oma kuolevaisuutensa, koska ihminen on samalla myös tietoinen omasta voimakkuudestaan ja suuruudestaan. Kaikesta voimastaan huolimatta ihminen on tietoinen, että suuremmat voimat voivat sammuttaa ihmiselämän hetkessä. Sinänsä pelkääminen on keino suojautua mahdollisia vaaroja vastaan, mutta ongelmaksi on muodostunut pelon kierteen syntyminen mielessämme, koska olemme alkaneet kokemaan suuriman osan, ellei kaikkien, pelkojen johtuvan toisesta ihmisestä. Tämä on johtanut siihen, että olemme ryhtyneet käyttämään voimaa muiden alistamiseen – tällöin ihminen peloissaan pelkää ja alistaa muita, mutta on itsekin samalla toisten pakkotoimien alistama.
Toinen asia, jota olen viime päivinä miettinyt ja tarkastellut Bibón ajatusten kautta on ihmiset ja poliittinen valta. Tämä on tietysti luonnollista näin kuntavaalien lähestymisen ja siihen liittyvän (ajoittain ala-arvoisen) poliittisen keskustelun myötä, mutta myös Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) pääjohtajan ympärillä tapahtuvan kuohunnan takia. Näiden lisäksi keskustelua ja kuohuntaa on aiheuttanut myös erään kansanedustajan törkeät ja väkivaltaa julistavat julkitulot. Nämä ovat luonnollisesti herättäneet keskustelua siitä, että millaista moraalia ja käytöstä poliittista valtaa käyttäviltä ihmisiltä tulisi odottaa.
Poliittinen valta on kuitenkin välttämätön paha, joka on osa ihmiselämää ja yhteiskuntaa. Poliittista valtaa pitävillä voidaan kuitenkin ajatella olevan tehtävä viedä ja edesauttaa yhteiskunnan kehittymistä kohti tilaa, jossa ihmiset vapautuisivat pelosta, jolloin yhteiskunta voi kehittyä vapaasti kohti korkeuksia. Bibón ajattelussa tämä maali olisi todelliseen demokratiaan siirtyminen, jossa “ei pelkää muita, eri kieliä, muita rotuja, vallankumousta, salaliittoja, vihollisten tuntemattomia pahoja aikeita, vihamielistä propagandaa, vähättelemistä ja kaikkea mielikuvituksellista, joista tulee todellisia uhkia, koska pelkäämme niitä.”
Lähestyviä kunnallisvaaleja ja tämän hetken poliittista keskustelua ajatellen voisin tietysti miettiä, että mikä voisi olla jotain sellaista, jota Bibólta olisi hyvä jakaa meille kaikille? Bibón varhaisiin kirjoituksiin kuuluu 1930-luvun lopulla luonnostelema A szabadságszerető ember politikai tízparancsolata (Poliittiset kymmenen käskyä vapautta rakastavalle ihmiselle), joka on omasta mielestäni jakamisen arvoinen. Se pitää sisällään Bibón luonnostelemat kymmenen käskyä, julkismoraalista periaatetta, jotka kuvaavat pelosta vapautuneen ihmisen toimintaa, joka ei altista itseään muiden pakkotoimille.
Käskyjen mukaan ihmisen ei tulisi vähätellä omaa panostaan ja osuuttaan yhteiskunnassa, mutta hänen on annettava arvostusta myös muille. Omalla toiminnalla on merkitystä, mutta erityisesti yhteistyön avulla tulisi vaikuttaa ja puuttua siihen, ettei yhteiskunnassa poljeta ihmisten vapautta ja arvokkuutta tai käytetä muita ihmisiä alistavia toimia, kuten esimerkiksi hyväksikäyttöä, väkivaltaa, pelottelua ja niin edelleen. Työssään ja virassaan ihmisen on ymmärrettävä olevansa aina palvelija, eikä hän voi asettua muita ihmisiä suuremmaksi – erityinen kunnia on mahdollista saada vain rehellisyyden ja ansioiden kautta. Kunnollisten ihmisten on ymmärrettävä, että heidän aloitekyvyttömyys voi johtaa siihen, että yhteiskunnallisia asioita laiminlyödään tai niistä päättävät siihen sopimattomat ihmiset.
Erityisesti viimeinen kehotus on jälleen kerran ajankohtainen näin vaalien lähestyessä, koska kenenkään etu yhteiskunnassa ei ole poliittisen vallan siirtyminen sopimattomien käsiin. On myöskin selvää, ettei meidän tulisi suvaita keneltäkään väkivallalla uhkailua tai painostamista – ei edes kansanedustajalta. Kenenkään ei myöskään tule käyttää asemaansa väärin, mutta on myös oltava valmis tuomaan mahdolliset petokset ja väärinkäytökset julkisuuteen – oli kyseessä kuinka voimakas hahmo tahansa, vaikkapa esimerkiksi VTV:n pääjohtaja.
Huomioithan alaviitteet, joissa huomioita käännöksestä. Olen itse vastuussa mahdollisista virheistä ja tulkinnoista.
Vapautta rakastava ihminen…
vaatii itselleen ja antaa muille kaikille ihmisille kuuluvan kunnioituksen, mutta ei vaadi itselleen erityistä kunnioitusta tai titteliä, eikä vuorostaan anna muille erityistä kunnioitusta heidän herruuden, vaurauden, voiman, vaikutusvallan tai edes vaatetuksen tähden, vaan ainoastaan heidän rehellisyyden ja ansioiden mukaan; ei nöyryytä itseään muiden ihmisten (emberfia1) edessä, eikä puhuttele tai tervehdi muita alistuvalla tavalla.
näkee itsensä palvelijana työssään, herrana vapaa-ajallaan ja omassa kodissaan, sekä vastustaa kaikkia, jotka palveluksessaan tai työssään pitävät itseään herrana ja ylivertaisena, joka kohtelee muita palvelijoinaan tai alempiarvoisinaan.
antaa arvoa omalle ja toisten työlle, eikä suvaitse ihmisen, vaurauden tai vallan hyväksikäyttöä, tai oikeastaan minkäänlaista hyväksikäyttöä, ei salli itsensä tai muiden taivuttelua pois oman tai muiden totuudesta, selkeistä oikeuksista tai aiheellisista vaatimuksista väkivallalla, pelottelulla, suostuttelulla tai oveluudella.
vartioi omansa ja kaikkien muiden vapaata ja turvallista olemassaoloa (egzisztenciájának2) luvattomalta ja mielivaltaiselta lainkäytön ja takuiden vaikutukselta.
pitää mielessä, että ihmisen vapaus ja arvokkuus ovat yksi ja jakamaton asia, vahinko yhdellekin ihmiselle riippumatta hänen sosiaalisesta asemasta, alkuperästä, sukupuolesta tai iästä, on uhka jokaisen ihmisen vapaudelle ja arvokkuudelle, siksi ihmisten vapauden kaikenlaiseen rajoittamiseen, mielivaltaiseen pidättämiseen, vangitsemiseen, yksilön tai virkakoneiston tekemään sortoon sekä ihmisten arvokkuuden kaikenlaiseen nöyryyttämiseen tulee vastata välittömästi joukolla, mutta jos tämä ei ole mahdollista, niin sitten yksin.
ei siedä kokoontumisissa, yhdistyksissä, työyhteisöissä tai missään yhteisössä, eikä myöskään yksityiselämässä, despotismia, oikuttelua (akarnokoskodást3), luvatonta oman edun tavoittelua, väärinkäytöstä, julkista petosta, yleisen tahdon vääristämistä tai kaikenlaista uhkailua ja pelon vallassa pitämistä, sekä nostaa esiin kaikki tällaiset asiat välittömästi ja yhdistyy muiden kunnollisten ihmisten kanssa.
ei vaikene tai auta peittelemään mitään materiaalista väärinkäyttöä tai petosta; ei väliä kuinka voimakas henkilö hänen tulisi paljastaa.
kaikissa julkisissa asioissa tunnustaa vakaumuksiaan: hän ei pelkää uhkauksia, hän ei vajoa imartelusta, eikä myy ääntään tai allekirjoitustaan rahan tai hyödyn vuoksi.
oma-aloitteisesti astuu esiin kaikissa tunnustetuissa yhteisetua ajavissa asioissa, osallistuu kaikkeen yhteisedun mukaiseen yhteistyöhön ja liikehdintään työllään tai lahjoituksillaan taitojensa mukaan ja pyrkii edesauttamaan näiden voittoa, sekä on tietoinen siitä, että yhteiskunnallisten asioiden laiminlyönti tai joutuminen sopimattomien ihmisten käsiin yksistään johtuu kunnollisten ihmisten aloitekyvyttömyydestä ja arkuudesta.
luottaa yhteisön vahvuuteen, ihmisten enemmistön kunnollisuuteen ja siihen, että tätä voidaan vahvistaa riittävällä rohkeudella ja vaivalla, joten hän vahvistaa yhteisöä ympärillään omalla esimerkillään: toimimalla yhdessä ja onnistuneesti vilpillisiä tahoja vastaan sekä edistämällä luottamusta hyvään tahtoon ja luo uskoa hyvän tahdon voittoon.
(Lähde: Unkarin tiedeakatemian käsikirjoitusten arkisto, MS 5111/15.16)
Määräisen artikkelin kanssa (az Emberfia), tai edes erisnimenä, tarkoitettaisiin raamatullisesti Ihmisen Poikaa, joka toisi käskyyn raamatullisen ja kristillisen hengen, mutta olen valinnut muiden tulkintojen mukaisesti käskyn tarkoittavan ihmisiä yleensä. Vuosikymmeniä myöhemmin Az európai társadalomfejlődés értelme -tutkielmassaan (Euroopan yhteiskunnallisen kehityksen merkitys) Bibó totesi kristillisessä moraalissa olevan Pyhän Hengen vastaista, jos ihminen on haavoittuvainen fyysisesti ja henkisesti toisen ihmisen edessä. Matteuksen evankeliumin mukaan (Matt. 12:31-32) Jeesus totesi, ettei Pyhän Hengen herjausta tultaisi koskaan antamaan anteeksi, mutta Ihmisen Pojan herjaus, kuten myös jokainen muu synti ja herjaus, annetaan anteeksi (Válogatott Tanulmányok -julkaisun (Valittuja tutkimuksia) alaviite). ↩
Sana voi tarkoittaa olemassaoloa, mutta myös toimeentuloa/elinkeinoa. Bibó on eri kirjoituksissaan käyttänyt näitä molempia merkityksiä, mutta esimerkiksi näiden käskyjen englanninkielisessä käännöksissä käytetään olemassaoloa eli existence. Elinkeinoa suomennuksessa on käyttänyt esimerkiksi Anssi Halmesvirta Vapauden kapea polku: István Bibón julkinen moralismi -julkaisussa. Harvinaisempi tulkinta käskystä on puuttuva pilkku, jolloin käsky kehottaisi vartioimaan ihmisten olemassaoloa, vapautta ja turvallisuutta. ↩
Sanan akarnokoskodást kääntäminen on oma seikkailunsa, mutta olen valinnut oikuttelun. Sanan alku viittaa tahdonvoimaan, joten sen voisi ajatella olevan jotain voimakastahtoista toimintaa, joka kuitenkin on negatiivistä muita ihmisiä kohtaan. ↩
Elokuvamaailma ja elokuvien katselijat saivat suru-uutisen, kun arvostettu ja menestynyt näyttelijä Arthur Christopher Orme Plummer nukkui pois 91 vuoden kunnioitettavassa iässä 5. helmikuuta. 2021. Yksi palkituimmista näyttelijöistä tunnetaan varmasti parhaiten kapteeni George von Trappin roolista elokuvassa Sound of Music, mutta hänen esittämiin rooleihin kuuluvat muun muassa Erwin Rommel, Star Trekin General Chang, Abraham Van Helsing, Joulupukki, Aristoteles, Julius Caesar, Leo Tolstoi, Vilhem II sekä monia monia muita fiktiivisiä ja ei-fiktiivisiä henkilöitä.
Näyttelijöille tutun uran hiipumiseen sijaan Plummer nousi uransa loppuvaiheilla uuteen kukoistukseen, joka huomioitiin 2000-luvulla kolmella Oscar-ehdokkuudella, joista vuoden 2011 ehdokkuus elokuvasta Beginners toi hänelle lopulta Oscarin parhaasta miessivuosasta. Tähän päivään mennessä hän on vanhin perinteisistä kategorioista ehdokkuuden saanut ja palkinnon voittanut ehdokas. Jo ennen Oscaria hän oli voittanut myös arvostetun televisioalan Primetime Emmy -palkinnon kaksi kertaa, kuten myös teatterialan Tony-palkinnon Broadway-näytelmästä, mutta myös musikaalista. Näyttelijäpalkintojen lisäksi hän sai myös urallaan yhden musiikkialan Grammy-palkintoehdokkuuden.
Jo pelkästään Van Helsingin roolista Plummer on luonnollisesti korkealla minun mielenkiintoisten näyttelijöiden listalla (vaikka kyseessä olikin muuten luokaton Dracula 2000 -elokuva), mutta ennen kaikkea hän on kuulunut suosikkinäyttelijöideni joukkoon Sherlock Holmes roolisuorituksien ansiosta. Vaikka hän päätyi urallaan esittämään Holmesia vain kahdessa elokuvassa (lyhyessä televisioelokuvassa ja pitkässä koko illan elokuvassa); hänen toiveissaan oli tehdä useampi Holmes-elokuva, jolloin hänet olisi varmasti nostettu merkittävimpien Holmesia näytelleiden joukkoon. Koska kahdesta Holmes-roolista vain jälkimmäinen oli laajemmassa levityksessä, hänet löytääkin yleisemmin niiden nimekkäiden, mutta kuitenkin unohdettujen Holmes-näyttelijöiden joukosta. Omasta mielestäni hän kuuluu merkittävien Holmesia näytelleiden joukkoon, koska varsinkin hänen jälkimmäinen tulkinta hahmosta oli hyvin vaikuttava ja poikkeuksellinen muiden näyttelijöiden Holmes-tulkintoihin nähden.
Ei sisällä juonipaljastuksia elokuvista – ainoastaan sen, että joskus ennen Sherlock Holmes oli muutakin kuin pelkkä psykopaatti ja Christopher Plummer on hieno näyttelijä.
Olen suuri Arthur Conan Doylen Holmes -tarinoiden ystävä, kuten myös niistä tehtyjen elokuvien ja TV-sarjojen. Doylen Sherlock Holmes -tarinat sekä niiden päähenkilöt Holmes ja Tohtori Watson kuuluvat Bram Stokerin Draculan kanssa niihin kirjallisuuden tuotoksiin joista tehdään jatkuvasti erilaisia adaptaatioita tai käytetään pohjana uusien hahmojen ja tarinoiden luomiseen. Mielenkiintoisia ovat erityisesti kaikki erilaiset tulkinnat Holmesin hahmosta, jotka vaihtelevat kalpeasta narkomaanista psykopaattiin tai empatiaan tuntevaan yksityisetsivään. Näistä mainituista luonnehdinnoista Plummerin Holmesit sijoittuvat kalpean narkomaanin ja empaattisen Holmesin välille.
Ensimmäistä kertaa Plummer näytteli Sherlock Holmesia vuonna 1977 esitetyssä lyhyessä Silver Blaze -televisioelokuvassa, joka oli osa seitsemänosaista televisioelokuvien sarjaa nimeltä Classics Dark and Dangerous. Parikseen hän sai Thorley Waltersin, joka oli aiemmin esittänyt Tohtori Watsonia kolmessa elokuvassa, joissa hän näytteli yhdessä muun muassa Christopher Leen ja Gene Wilderin parina. Samannimiessä The Memoirs of Sherlock Holmes -novellikokoelman tarinassa Holmes ja Watson selvittävät kilpahevosen katoamista ja sen kouluttajan mahdollista murhaa. Tarina oli Doylen yksi suosikeista ja Plummerin toiveena oli, että televisioelokuvan mahdollinen menestys mahdollistaisi idean viiden muun hyvän Holmes-tarinan filmatisoinnista, mutta toive ei koskaan valitettavasti toteutunut.
Plummerin ensimmäinen Holmes on varmasti yksi kalpeimmista koskaan nähdyistä. Elokuvassa Holmes ei käytä huumaavia aineita, mutta hänessä on nähtävissä narkomaanin piirteitä, joka lähtee maaseudulle uuden innostavan mysteerin perässä, jottei tarvitsisi turruttaa kotona vallitsevaa tylsyyttä kokaiinilla tai morfiinilla. Nikotiinia on kuitenkin saatava, joten piippua tuprutellaan senkin edestä. Vuotta aikaisemmin julkaistussa, jopa Oscar-ehdokkuuden saaneessa, The Seven-Per-Cent Solution -elokuvassa (Suomessa nimellä Arvoitusten juna) käsitellään Holmesin huumeiden käyttöä ja häntä näytellyt Nicol Williamson tekeekin erikoisen, mutta erinomaisen roolisuorituksen näyttelemällä kohtauksen, jossa Holmes kärsii karmivista vieroitusoireista. Nämä ulkoiset piirteet kalpeudesta ja ajoittain kärsivästä hahmosta televisioruutuihin toi myöhemmin tulkinnassaan kaikkien rakastama Jeremy Brett, joka kärsi urallaan terveysongelmista, jotka myös näkyivät ulkoisesti.
Vuonna 1979 Plummer pääsi näyttelemään Holmesia täyspitkässä elokuvassa nimeltä Murder By Decree (Suomessa nimellä Murha tilauksesta), joka ei kuitenkaan perustu Doylen kirjoittamaan tarinaan, vaan elokuvassa Holmes selvittää tosielämän sarjamurhaaja Viiltäjä-Jackin tekemiä murhia. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta valkokankaalla, kun Holmes yrittää selvittää Viiltaja-Jackin henkilöllisyyttä, koska jo vuonna 1965 julkaistiin A Study in Terror -elokuva samanlaisella tarinalla.
Elokuvassa Plummerin parina seikkaili näyttelijä James Mason, joka ei ollut aiemmin esittänyt Tohtori Watsonin roolia. Yhteistä näillä näyttelijöillä oli menneisyydessä sotamarsalkka Erwin Rommelin näytteleminen, jota Mason oli jopa näytellyt kahteen kertaan. Juurikin toinen maailmansota oli aihe, joka näkyi hyvin merkittävästi Plummerin tähdittämissä elokuvissa.
Plummerin aiempaan Holmes-elokuvaan nähden merkittävin ero hahmossa on huumausaineiden jättäminen pois. Tämä päätös tiettävästi tehtiin jo käsikirjoitusvaiheessa, koska Holmesista haluttiin hahmona tehdä paljon inhimillisempi. Voidaan kuitenkin käydä syvempää keskustelu siitä, että miten huumausaineiden käyttäminen tai narkomaaniset piirteet vaikuttavat hahmon inhimillisyyteen. Holmes on hahmona aina paennut huumausaineisiin inhimillisestä syystä, koska hän ei aina koe saavansa mistään tyydytystä elämässään, koska terävä mieli tarvitsee haasteita ja aina uuden mysteerin selvitettäväksi. Ihmisillä on eroavaisuutensa, mutta juuri huippuälykkyyteen, jollainen Holmes ihmisenä on, liitetään useimmiten taipumus tylsistymiseen.
Se mikä Plummerin Holmesista tekee todellisuudessa poikkeuksellisen inhimillisen, on hänen tapansa suhtautua inhimillisesti ja empaattisesti muihin ihmisiin, mutta myös tunteiden päästäminen valloilleen. Holmesin on nähty muissa adaptaatioissa välittävän hänelle kaikkein läheisimmistä ihmisistä, mutta tämä huolenpito harvemmin välittyy asiakkaisiin tai muihin ihmisiin. Murder by Decree -elokuvassa Holmes poikkeuksellisesti osoittaa myötätuntoa väärin kohdellulle naiselle, joka on suljettuna hoitolaitokseen ilman asianmukaista hoitoa, jolloin hän osoittaa aggressiivisuutta, sekä jopa suoranaista väkivaltaa naisen kaltoinkohtelijoille.
On helppo ajatella Plummer näyttelemässä empaattista Holmesia, kun lukee hänen läheisten ja kollegojen kommentteja heidän poisnukkuneesta ystävästä, joka oli humaani ja huumorintajuinen ihminen. Hän on varmasti jättänyt katsojille, Holmes-faneille sekä Holmesia myöhemmin näytelleille näyttelijöille lähtemättömän mielikuvan ja esimerkin empaattisesta mestarietsivästä. Voimme vain ajatella, että millaiseksi Plummerin merkitys ja asema olisi kasvanut Holmesin näyttelijänä, jos idea kuudesta lyhytelokuvasta olisi toteutunut. Tämä olisi tosin saattanut estää empaattisen Holmesin näkemisen valkokankaalla, jos Murder by Decree -elokuva ei olisi toteutunut, joten sinänsä fanit saivat menetyksen tilalle jotain muuta ihmeellistä.
Kuten muiden poisnukkuneiden taiteilijoiden kohdalla: kiitos ja nähdään työsi äärellä, Christopher Plummer!
]]>46 Yhdysvaltain presidenttiä – näistä kaikista itselleni mielenkiintoisimmat ja tärkeimmät löytyvät etunimikaimojen joukosta: Yhdysvaltojen toinen presidentti John Adams sekä 35. presidentti John F. Kennedy. Kennedystä kirjoitin aiemmin, kun ensimmäisestä kuukävelystä tuli kuluneeksi 50 vuotta, mutta Adams on vuorostaan jäänyt ilman omaa kirjoitusta.
George Floydin kuoleman jälkeen alkaneiden protestien tuoksinassa on Yhdysvalloissa ryhdytty nykyhetken lisäksi tarkastelemaan uudelleen myös suhtautumista maan menneisyyteen. Osana prosessia on ryhdytty uudelleen tarkastelemaan patsaita ja muistomerkkejä, jotka ihmisten mielestä muistuttavat ja edustavat muun muassa orjuutta, Amerikan intiaanien kansanmurhaa, Amerikan konfederaatiota ja rotuerottelua. Näitä patsaita ja muistomerkkejä on töhritty ja peitelty mielenilmauksena tai niitä on siirretty pois väliaikaisesti tai lopullisesti. Tähän joukkoon kuuluvat muun muassa maan perustajaisiin kuuluvien George Washingtonin ja Thomas Jeffersonin patsaat, vaikka yleensä heidät on maan ensimmäisenä ja kolmantena presidenttinä lueteltu maan merkittävimpien poliitikkojen joukkoon. Heidän kasvonsa on myös ikuistettu Mount Rushmoren muistomerkkiin yhdessä presidenttien Theodore Rooseveltin ja Abraham Lincolnin rinnalle. Washington ja Jefferson olivat kuitenkin elämänsä aikana orjien omistajia; varsinkin Jeffersonin suhde yli 600 orjaansa on ollut keskustelun ja kiistelyn aiheena vuosikymmenien ajan.
Jo vuoden 2019 lopussa, ennen Floydin kuolemasta seuranneiden protestien alkamista, sosiaalisessa mediassa nousi jälleen esiin keskustelu, jonka mukaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen 47:sta allekirjoittajasta arviolta 34 omisti orjia elämänsä aikana, vaikka julistuksessa juhlallisesti julistettiin ihmisten olevan luotuja tasa-arvoisiksi. Poikkeuksena itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajien joukosta on viime aikoina noussut esiin maan toinen presidentti John Adams, jonka perheessä ei omistettu orjia. Hän on kuitenkin myös ainut itsenäisyysjulistuksen luonnoksen työstäneen viisihenkisen komitean jäsen, jolle ei ole pysytetty patsasta tai muistomerkkiä liittovaltion pääkaupunkiin Washington D.C.:hen. Esimerkiksi hänen julistuksen allekirjoittajiin kuuluvalla serkulla Samuel Adamsilla on patsas Capitolin kansallisessa patsassalissa.
Muistomerkin pystyttämistä on yritetty kuluneen 20 vuoden aikana, mutta sen sijoituspaikasta ja itse muistomerkin ulkomuodosta ei olla päästy yhteisymmärrykseen. Yhdysvaltain kongressi on tavallaan antanut oman siunauksensa projektille, mutta se on pariin otteeseen joutunut antamaan lisäaikaa muistomerkin rahoituksen keräämiselle, koska kerättävää summaa ei ole saatu kasaan määräaikaan mennessä. Muistomerkki ei tulisi olemaan omistettu vain John Adamsille, vaan koko hänen perheelleen, jolla on myös merkittävä osa Yhdysvaltain historiassa. Viime aikaiset protestit ovat jälleen nostaneet esiin keskustelun Adamsien muistomerkin pystyttämisestä, koska perheen perintöä pidetään korostamisen arvioisena ja heidän menneisyyttä tarvittavan puhtoisena.
“Mausoleums, Statues, Monuments will never be erected to me. I wish them not – Panegyrical Romances, will never be written, nor flattering Orations pronounced to transmit my Character to Posterity in glorious Colours.”
– John Adams, 28. maaliskuuta 1809 päivätyssä kirjeessään.
John Adams ei itse elämänsä aikana uskonut tulevansa muistetuksi, vaikka hän kuului itsenäisyyttä ajaneiden johtohahmoihin. Hänen kohtaloksi koitui joutuminen kahden vahvan presidentin väliin, joiden merkitystä on pidetty Adamsin merkitystä suurempana: ennen presidenttiyttä George Washington oli Yhdysvaltain armeijan ylipäällikkönä vapaussodassa ja Thomas Jefferson oli itsenäisyysjulistuksen pääasiallinen kirjoittaja. Adams ei vaikean persoonansa takia aina tullut toimeen muiden kanssa, eikä myöskään ollut presidenttinä edes oman puolueensa suosiossa. Myös eräät kyseenalaiset poliittiset päätökset presidenttinä painavat Adamsin perintöä, vaikka hänen tekemänsä päätökset olisivat ymmärrettävissä tuon ajan poliittisten kuvioiden ja ilmanpiirin myötä. Vasta maan toisena presidenttinä Adamsin tehtävänä oli myös pitää nuori tasavalta elossa, joka vuorostaan myös vaikutti hänen politiikkaansa.
Adamsien perhe on ensimmäinen yhdysvaltalainen perhe, josta vanhempi ja jälkeläinen on valittu maan presidentiksi. John Adams toimi Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin, George Washingtonin, varapresidenttinä vuosina 1789–1797 sekä lopulta hänen jälkeensä maan toisena presidenttinä vuosina 1797–1801. Hänen vanhin poikansa John Quincy Adams toimi maan kuudentena presidenttinä vuosina 1825–1829. Myös perheen naishenkilöt ovat olleet tärkeässä roolissa, joista John Adamsin vaimo Abigail Smith Adams oli miehensä lähin neuvonantaja ja tukija. Hänen työtään miehensä rinnalla on pidetty sen verran merkittävänä, että hänen ajatellaan kuuluvan Yhdysvaltain perustajien joukkoon.
John Adamsin tehtävä nuoren tasavallan presidenttinä ei ollut helppo, mutta se ei ollut helppo myöskään George Washingtonille. Puolueettomana Washington joutui kahdeksan vuoden ajan tasapainoilemaan kahden keskenään kiistelevän puolueen välissä, mutta Adams oli puolestaan federalistisen puolueen jäsen. Puolueen jäsenyys ei taannut helpotusta tehtävään, vaan presidenttiytensä aikana hän ajautui riitoihin puoleensa kanssa, jonka puheenjohtajana toimi Washingtonin entinen valtiovarainministeri Alexander Hamilton. Hamiltonin kannattajia löytyi myös maan hallituksesta, joka ei helpottanut Adamsin työtä.
Adamsin presidenttiyden häpeäpilkuksi muodostui federalistien puolueen ajamat Alien and Sedition Acts -lait, joilla valtapuolue halusi muun muassa hiljentää maansa hallituksen kritisoijat. Adams väitetysti myöhemmin katui lakien allekirjoitusta, mutta hänet oli saatu uskomaan niiden tarpeellisuudesta. Tällä tapahtumalla on yhä suuri vaikutus hänen perintöönsä, eikä sitä koskaan unohdeta mainita arvioidessa hänen perintöään. Tärkeimmäksi saavutukseksi, jonka hän myös itse myönsi, muodostui kuitenkin sodan välttäminen Ranskan kanssa, jota Hamilton ja suurin osa federalistisesta puolueesta kannatti, koska sotaan joutuminen olisi todennäköisesti johtanut nuoren tasavallan tappioon ja murentumiseen.
“Statesmen my dear Sir [Zabriel Adams], may plan and speculate for Liberty, but it is Religion and Morality alone, which can establish the Principles upon which Freedom can securely stand… The only foundation of a free Constitution, is pure Virtue, and if this cannot be inspired into our People, in a greater Measure, than they have it now, They may change their Rulers, and the forms of Government, but they will not obtain a lasting Liberty. They will only exchange Tyrants and Tyrannies.”
– John Adams, 21. kesäkuuta 1776 päivätyssä kirjeessään sedälleen Zabdiel Adamsille.
John Quincy Adams on ollut kieltämättä kokemukseltaan yksi kokeneimmista presidentin virkaan astuneista henkilöistä, koska hänen uransa diplomatian ja politiikan pyörteissä alkoi jo noin kymmenen vuoden iässä, jolloin hän matkusti Eurooppaan isänsä ja nuoremman veljensä Charles Adamsin kanssa. Kielten opiskelijana hän päätyi vasta 13-14 vuoden iässä Pietariin amerikkalaisen diplomaatin sihteeriksi, josta hän palasi isänsä luo Alankomaihin ja Iso-Britanniaan ennen paluuta Yhdysvaltoihin. Tämä ainutlaatuinen kokemus ei kuitenkaan heijastunut menestyksenä entisen senaattorin ja ulkoministerin ainoalla presidenttikaudellaan, mutta hän jatkoi poikkeuksellisesti poliittista uraansa vielä Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsenenä melkein kahden vuosikymmenen ajan.
Senaattorina Adams päätyi myöhemmin John F. Kennedyn “kirjoittaman” Profiles in Courage -kirjan ensimmäiseksi esimerkiksi senaattorista, joka rohkeni ajautua poikkiteloin oman puolueensa kanssa poliittisissa kysymyksissä. Thomas Jeffersonin presidenttiyden vastustamisesta huolimatta Adams kannatti ainoana federalistisen puolueen senaattorina Non-importation Act ja Embargo Act of 1807 -lakiesityksiä, joilla painostettiin Iso-Britanniaa kieltämällä tiettyjen brittituotteiden tuominen maahan sekä asettamalla Eurooppa kauppasaartoon. Nuorempi Adams joutui isänsä tavoin puolueensa kanssa erimielisyyksiin, mutta myös puolueen syrjäyttämäksi, koska oli isänsä tavoin ottanut poliittiseksi ohjenuoraksi Jumalan palvelemisen omien halujen ja henkilökohtaisen hyödyn sijaan.
“The magistrate is the servant not of his own desires, not even of the people, but of his God.”
– John Quincy Adams
Adams toimi vastavoimana Andrew Jacksonille, joka on hyvin kiistelty henkilö Yhdysvaltain historiassa hänen johtaessaan sotatoimia Pohjois-Amerikan intiaaneja vastaan sekä ollessaan itsevaltainen toimiessaan presidenttinä. Demokraattis-republikaanisen puolueen voimahahmojen kesken käytiin presidentinvaalit vuosina 1824 ja 1828, jotka ovat jääneet Yhdysvaltojen historiaan likaisina vaaleina. Ensimmäinen kamppailu päättyi Adamsin voittoon Yhdysvaltain edustajainhuoneen äänestyksessä, jota Jackson ja hänen kannattajansa nimittävät korruptoituneeksi ryöstöksi, koska epäilivät edustajainhuoneen puhemiehen Henry Clayn ajaneen Adamsin voittoa päästäkseen uuteen hallitukseen ulkoministeriksi. Tämän takia vuoden 1828 vaaleista tuli hyvin likaiset ja katkerat, joissa molempia ehdokkaita mustamaalattiin. Myös demokraattis-republikaaninen puolue oli jakautunut Adamsia kannattavaan kansallis-republikaaniseen puolueeseen ja Jacksonia kannattavaan demokraattiseen puolueeseen. Lopulta vaalit voitti Jackson, jolloin Adamsista tuli isänsä jälkeen toinen uudelleenvalinnan hävinnyt istuva presidentti.
Adamsit jättivät jälkeensä runsaan määrään kirjeitä, jotka ovat olleet omiaan kertomaan tuon ajan tapahtumista ja tuntemuksista. Kirjeiden joukossa on myös John ja Abigail Adamsin keskinäinen kirjeenvaihto, josta on luettavissa kahdenkeskistä ajatusten vaihtoa politiikasta, mutta myös suoranaista neuvojen jakamista. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista Abigail Adamsin kirjeistä miehelleen on maaliskuulta 1776, jolloin hän esitti ajatuksia naisten tasa-arvosta ja heidän nostamisesta aviomiestensä rinnalle, koska hänen mielestään miehistä tulee lopulta tyranneja liian suuren vallan myötä. Tämän kaltaiset rohkeat näkemykset ovat olleet omiaan nostamaan Abigail Adamsin ja hänen perheensä historiallista asemaa ja perintöä, jota nykypäivänä haluttaisiin muistaa ja korostaa entistä enemmän.
“I long to hear that you have declared an independency. And, by the way, in the new code of laws which I suppose it will be necessary for you to make, I desire you would remember the ladies and be more generous and favorable to them than your ancestors. Do not put such unlimited power into the hands of the husbands. Remember, all men would be tyrants if they could. If particular care and attention is not paid to the ladies, we are determined to foment a rebellion, and will not hold ourselves bound by any laws in which we have no voice or representation.”
– Abigail Adams, 31. maaliskuuta 1776 päivätyssä kirjeessään miehelleen.
HBO:n vuonna 2008 esitetty seitsenosainen John Adams -minisarja oli yritys kasvattaa Adamsin tunnettavuutta ja arvostusta perustajaisänä ja presidenttinä. David McCulloughin kirjoittamaan elämänkertaan perustuva minisarja kertoo Yhdysvaltain synnystä ja sen ensiaskelista, mutta nimensä mukaisesti se keskittyy John Adamsin ja hänen perheensä elämään, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan.
Lakimiehenä Adams puolustaa Bostonin verilöylystä syytettyjä brittisotilaita, vaikka tehtävä on epäkiitollinen, eikä hän ole kannattanut Britannian verotustoimia Brittiläisessä Amerikassa. Hänestä tulee itsenäisyyttä voimakkaasti ajava hahmo, jonka mielestä rauha brittien kanssa on mahdollista saavuttaa vain asein ja väkivalloin. Huoli perheestä on suuri, koska vapaussodan ensimmäiset taistelut käydään Massachusettsin osavaltiossa, jossa perhe asustaa lähellä Bostonia, jonka Britannian joukot lopulta piirittävät.
“We may not live to the time when this Declaration shall be made good. We may die; die colonists; die slaves; die, it may be, ignominiously and on the scaffold. Be it so. Be it so. If it be the pleasure of Heaven that my country shall require the poor offering of my life, the victim shall be ready, at the appointed hour of sacrifice, come when that hour may. But while I do live, let me have a country, or at least the hope of a country, and that a free country.”
– Ote itsenäisyyden tavoittelua puolustavasta puheesta, jonka John Adamsin väitetään pitäneen toisessa mannermaakongressissa.
Yhdysvaltain itsenäistymisen jälkeen John Adams matkustaa Eurooppaan yhdessä poikansa John Quincyn kanssa. Hän toimii vuosien ajan diplomaattina Ranskassa, Alankomaissa sekä Iso-Britanniassa, kun hänen poikansa vuorostaan lähetetään Venäjälle Yhdysvaltojen diplomaatin sihteeriksi. Noin 12 vuoden jälkeen John Adams palaa Yhdysvaltoihin, jolloin hänet valitaan maan varapresidentiksi, jonka roolinsa hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Kahdeksan vuotta myöhemmin hänet valitaan presidentiksi, jolloin joutuu aiemmin kerrotun mukaisesti poliittiseen pyörteeseen, jossa hän ei ole suosittu edes oman puolueen silmissä vaikean persoonansa ja mielipiteidensä takia. Alien and Sedition Acts -lakien allekirjoittaminen ja sotatoimien välttäminen johtaa tappioon presidentinvaaleissa, jolloin Adams palaa siviilielämään tavallisena kansalaisena.
Presidenttiyden jälkeen Adams viettää eläkevuosiaan maanviljelijänä kotonaan Massachusettsin Peacefieldissä, jossa hän myös ohjaa ja neuvoo poikaansa John Quincya yksityiselämässä ja uralla. Eläkevuodet ovat kuitenkin täynnä tuskaa ja surua: vanhimman tyttären Abigail Adams Smithin avio-ongelmat, taistelu rintasyöpää vastaan ja aikainen kuolema sekä rakkaan vaimon kuolema. Jo aiemmin hänen toiseksi vanhin poikansa Charles ajautui alkoholismiin ja kuoli nuorena isänsä presidenttiyden aikana. Surun keskellä hän aloittaa kuuluisan kirjeenvaihdon vihamiehensä Thomas Jeffersonin kanssa. Lopulta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen ainoat elossa olevat allekirjoittajat kuolevat 4. heinäkuuta 1826, jolloin juhlitaan itsenäisyysjulistuksen 50. vuotispäivää. Kuolinvuoteellaan Adams luulee ilotulitusta sodan ääniksi ja lopulta kuolee todeten Jeffersonin elävän, vaikka hän oli kuollut vain muutamia tunteja aiemmin Monticello-tilallaan Virginiassa.
“Thomas Jefferson survives.”
– John Adamsin viimeiset sanat.
Adamsin perheen dramatisoinnissa on tietenkin käytetty taiteilijan vapautta muuttaa ja yhdistää tapahtumia draaman nimissä, jolloin minisarjan esittämällä tulkinnalla on omat vääristymänsä ja ongelmansa. Osassa tapahtumia perheen asema on paljon keskeisempi, kuin mitä se todellisuudessa oli, sekä eräiden henkilöiden roolit ja teot vaihtavat keskenään paikkaa. Todellisuudessa Adamsin perheen pojista myös Thomas Adams ajautui alkoholismiin ja kuoli nuorena. Thomas ei ole sarjassa suuressa osassa, mutta alkoholismia tarkastellaan Charlesin osalta. Sarjassa Charlesin ajautumista alkoholismiin pidetään syynä isän vaikeaa persoonaa ja vaativaa ohjausta, mutta tästä historioitsijat eivät ole samaa mieltä. Charles ei sarjassa tosielämän tapaan lähde Eurooppaan isänsä ja veljensä kanssa, joten sitä tarkastellaan vain Johnin ja John Quincyn yhteisenä seikkailuna. Todellisuudessa John joutui Alankomaissa ollessaan eroon kahdesta pojastaan samaan aikaan, kun John Quincy lähti kohti Venäjää ja Charles palasi Yhdysvaltoihin koti-ikävän takia. Abigail Adamsin roolia on myös muutettu sarjassa, koska häntä ei siinä esitetä miehensä ja Thomas Jeffersonin kuuluisan kirjeenvaihdon käynnistäjänä.
Viimeisessä jaksossa tuntuukin olevan kohtaus, jonka voidaan ajatella tarkasteleman historian merkitystä ja tarkastelua, mutta erityisesti sen vääristymistä. Eräässä kohtauksessa elämänsä ehtoopuolella oleva John Adams tarkastelee John Trumbullin kuuluisaa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoitus -maalausta. Hyväksynnän sijasta hän ilmaisee tyytymättömyytensä maalaukseen toteamalla sen vääristelevän historian kulkua, koska monimutkaiset asiat esitetään yksinkertaistettuna. Itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajat eivät juhlallisesti allekirjoittaneet julistusta yhdessä, vaan se allekirjoitettu sitä mukaan, kun osavaltioiden edustajat saapuivat paikalle Philadelphiaan.
“It is a common observation in Europe that nothing is so false as modern history — I should say nothing is so false as modern history except ancient history, and I should add nothing is so false as ancient & modern history in Europe except modern American history. A false construction and a false complexion has already been given to American history. A hundred years hence when private cabinets can be opened with safety some of these errors may be corrected in part but they never can be in whole.”
– John Adams, 2. heinäkuuta 1820 päivätyssä kirjeessään.
Esko Valtaoja kirjoitti Turun Sanomissa 30. kesäkuuta julkaistussa kolumnissaan ajatuksiaan George Floydin kuoleman jälkeisistä protesteista ja suhtautumisesta menneisyyteen. Menneisyyden suurmiehiä ei voida suoraan tarkastella nykyisillä eettisillä vaatimuksilla, koska he eivät todellakaan täyttäisi edes minimivaatimuksia. Suurmiehiä arvioidessa on ajateltava tuon hetken maailmaa ja tuolloin vallinneita olosuhteita ja arvoja. Täydellisen menneisyyden pois pyyhkimisen sijaan Valtaoja ehdottikin kiinnittämään kiistanalaisiin muistomerkkeihin laatta, jossa kerrotaan kyseisen henkilön tuon ajan saavutuksista, mutta tämän lisäksi myös kerrotaan, että mitä kyseisessä henkilössä ei 2000-luvun valossa voida hyväksyä.
Fiksummat tosin eivät itselleen patsaita halua: Ari Turunen muistuttaa Mulkerot -kirjassaan, ettei Fidel Castro halunnut itselleen pystytettävän patsaita, koska oli hyvin todennäköisesti tietoinen siitä, että jonain päivänä hänen patsaansa tultaisiin kaatamaan. Historian ristiriitaisten henkilöiden kritiikittömään ylistämiseen nihkeästi suhtautuva Turunen myös ehdotti kylttien ja laattojen liittämistä patsaiden kylkeen, jotka valitettavasti joidenkin historian merkkihenkilöiden ja sankarien kohdalla kertovat miljoonista ihmisuhreista ja äärettömästä kärsimyksestä.
Ajateltaessa Yhdysvaltain kolmea ensimmäistä presidenttiä ja heidän suhdettaan orjuuteen; Washingtonin puolustukseksi on yleensä lueteltu hänen myöhemmällä iällä muuttunut suhtautuminen orjuuteen. Hän ei viimeisinä vuosinaan enää pitänyt orjuutta moraalisesti oikeana, joten hän pyysi testamentissaan vapauttamaan orjansa, mutta myös huolehtimaan taloudellisesti nuoremmista ja vanhimmista orjista. Jefferson suhde orjiinsa on aiemmin mainitun mukaisesti ollut kiistanaihe vuosikymmeniä, koska siihen liitetään väittely mahdollisesta seksuaalisesta suhteesta Sally Hemings nimisen orjan kanssa. Adamsin suhtautuminen orjuuteen taas kertoo siitä, että jo tuolloin orjuutta on pidetty moraalisesti vääränä, mutta on kuitenkin huomioitava, ettei Adamsin perhe jäänyt paitsi orjien antamasta työpanoksesta. Esimerkkinä Valkoisen talon ensimmäisinä asukkaina Adamsin perhe joutui todistamaan orjatyövoiman käyttöä sen rakentamisessa.
John Adams ei poliittisella urallaan erityisemmin edistänyt orjuuden kieltämistä, vaikka pitikin sitä inhottavana. Tähän on todennäköisesti syynä pelko siitä, että liian nopea ja varomaton orjuuden lakkauttaminen johtaisi orjien nousuun entisiä omistajiaan vastaan, jolloin tilanne muuttuisi väkivaltaiseksi ja veriseksi. Tämä sama pelko on ollut monella tuon ajan poliitikolla, vaikka he ovat pitäneet orjuutta vääränä. Väkivallan ja kaaoksen välttäminen korostaa Adamsia poliitikkona ja henkilönä, joka halusi välttää Yhdysvaltain joutumista väkivaltaiseen kaaokseen, joka olisi johtanut sen mahdolliseen murenemiseen.
“Although I have never Sought popularity by any animated Speeches or inflammatory publications against the Slavery of the Blacks, my opinion against it has always been known and my practice has been so conformable to my sentiment that I have always employed freemen both as Domisticks and Labourers, and never in my Life did I own a Slave. The Abolition of Slavery must be gradual and accomplished with much caution and Circumspection. Violent means and measures would produce greater violations of Justice and Humanity, than the continuance of the practice. Neither Mr Mifflin nor yourselves, I presume would be willing to venture on Exertions which would probably excite Insurrections among the Blacks to rise against their Masters and imbue their hands in innocent blood.”
– John Adams, 24. tammikuuta 1801 päivätyssä kirjeessään kahdelle orjuuttamisen lakkauttamista ajavalle henkilölle, jotka lähettivät hänelle orjuuden vastaisen pamfletin.
John Quincy Adams vuorostaan joutui omalla poliittisella urallaan ottamaan kantaa kysymykseen orjuudesta, koska siitä tuli 1830-luvun Yhdysvalloissa kiihkeän keskustelun ja väittelyn aihe. Hänestä tuli edustajainhuoneen jäsenenä kongressin yksi näkyvimmistä orjuuden vastustajista. Vuonna 1841 hän osallistui lakimiehenä espanjalaisen La Amistad -orjalaivan orjien kohtalosta käytävään oikeustaisteluun, joka viimein melkein kahden vuoden oikeusprosessin jälkeen päätyi korkeimman oikeuden käsittelyyn. Korkeimmassa oikeudessa hän puhui orjien vapauttamisen puolesta, johon myös oikeus päätyi tuomiossaan.
John Adams on noussut uudelleen esiin myös edellisen presidentin Donald Trumpin vuoksi. Trumpia on pidetty kokemukseltaan, persoonaltaan ja toimitavoiltaan poikkeuksellisena presidenttinä Yhdysvalloille, jolle on yritetty löytää vastaavaa entisistä presidenteistä, jotta hänet voitaisiin hyväksyä muiden presidenttien joukkoon heidän vertaisenaan. Hänen hankalalle persoonalle ja mediakriittisyydelle on haettu yhtymäkohtia erityisesti Adamsista ja hänen Alien and Sedition Acts -lakien allekirjoittamisesta, joilla hyökättiin hallitusta kritisoivien kimppuun. On kuitenkin kohtalon ivaa, että Trumpille löytyisi vastine Adamsin perheestä, koska John Quincy Adams oli Andrew Jacksonin vastustaja. Trump tuli presidenttinä tunnetuksi suurena Jacksonin ihailijana, joka asetti Oval Officeen muotokuvan Jacksonista ja vieraili hänen haudallaan kaksi kuukautta virkaanastumisen jälkeen.
Yhdysvaltain istuvista presidenteistä vain 11 on jäänyt valitsematta uudelleen virkaan; tähän joukkoon kuuluvat molemmat Adamsit ja Trump. Adamsit eivät nöyryyttävästä tappiosta huolimatta ryhtyneet ajamaan kaaosta, joka olisi ajanut tasavallan kriisiin, mutta jättivät sopuisasti seuraajansa virkaanastujaiset väliin. Adamsien ja Trumpin välillä virkaanastujaiset jätti väliin myös Andrew Johnson vuonna 1869, mutta kaikista presidenteistä Trump jää historiaan presidenttinä, joka jatkumon, tradition ja tasavallan suojelemisen sijaan ryhtyi ajamaan omaa etuaan haastamalla vaalien tuloksen.
“Many a tyrant was once good and innocent, and many have been urged to crime by misconceived ideas of virtue—continue this study. It will expand your mind, and guard you against false reasonings and false principles, things the most dangerous to youth, as once imbibed they are most difficult to eradicate.”
– Louisa Catherine Johnson Adams (Yhdysvaltojen ensimmäinen nainen, John Quincy Adamsin vaimo), 3. helmikuuta 1819 päivätyssä kirjeessään pojalleen Charles Francis Adamsille.
Palautin hiljattain kandidaatintutkielmani (Kristillisen Unkarin viholliskuvat Viktor Orbánin puheissa), jossa käytin aineistonani Unkarin pääministerin Viktor Orbánin puheita edellisen vuoden ajalta. Kyseiseen aineistoon kuului myös Suomen mediassa viime kesänä huomiota saanut Bálványosissa pidetty puhe, jolloin Orbán esitti kritiikkiä Suomea kohtaan, joka EU:n puheenjohtajamaana halusi edistää oikeusvaltioperiaatteen vahvistamista – yksi EU:n perusarvoista, jonka murentamisesta Unkaria on syytetty.
Suomelle kohdistettu kritiikki sai luonnollisesti huomiota Suomen mediassa – kuten yleensäkin, kun Suomi mainitaan maailmalla. Näin ei kuitenkaan aina ole. Valitettavasti kaikki poliittiset puheetkaan eivät saa kaipaamaansa huomiota, koska palstatilalla ja työtunneilla on rajansa myös digitaalimediassa – puhumattakaan tietystä klikkimäärästä, jonka juttuaiheen odotetaan saavuttavan.
Aineistooni kuului myös Orbánin viime helmikuussa pitämä kansakunnan tilaa koskeva vuosittainen puhe. Se ei Suomen mediassa saanut huomiota, mutta se ei kyllä myöskään tuonut mitään erityisen uutta kuuntelijalle, jolle Orbánin puheet ja niiden sisältö ovat jo ennestään tuttuja. Puheessa oli kuitenkin eräs yleisöä naurattanut Suomeen liittyvä viittaus: Nokia-doboz eli Nokia-laatikko. Mikä on tämä viittaus tuttuun laatikkoon, josta päällimmäisenä tulee mieleen sininen väri tai kuva kahdesta ihmisestä, jotka julistivat Nokian “Connecting People” -slogania?
Alati muuttuva kieli ja vertauskuvat
Olen aiemmin sosiaalisen median puolella kirjoittanut lyhyesti (poliittisen) kielen muuttumisesta. Twitterin puolella taannoin kysyttiin painettujen sanakirjojen merkityksestä ihmisten nykypäiväisessä elämässä, jossa digitaalisuus lisääntyy entisestään. Itselläni on yhä aktiivisessa käytössä unkarin kielen pienoissanakirja 1970-luvulta, josta on nähtävissä tuon ajan henkeä sellaisten sanojen kuin semlegességi politika (puolueettomuuspolitiikka) kohdalla. Kyseinen sana on osa mennyttä kylmän sodan kieltä, mutta on kuitenkin yhä yllättävän hyödyllinen sana keskusteluissa, joissa keskustellaan Suomen ja Unkarin eri rooleista Neuvostoliiton naapurina tai osana sen vaikutuspiiriä.
Kieli elää ja muuttuu ympäristön ja yhteiskunnan kanssa, mutta niin muuttuvat myös vertauskuvat. Uusia syntyy kaiken aikaa, eräät unohtuvat tai siirtyvät sukupolvelta toiselle – unholaan jääneitä kaivetaan myös esiin tarpeen mukaan. Esimerkiksi vanhemmille sukupolville taantumasta ja lamasta puhuminen sekä sen keskellä eläminen voi olla ennestään tuttua, mutta nuoremmille sukupolville se voi olla jotain täysin uutta ja tuntematonta. Jälkimmäiseen on kuitenkin lisättävä, että on myös olemassa nuoria, joiden elämää on jatkuvasti varjostanut jokin taantuma tai muu poliittinen kriisi.
Kansakunnan tilaa koskevassa puheessaan Orbán puhui maansa poliittisesta menneisyydestä, jonka jälkeen hän siirtyi puhumaan kymmenen vuotta jatkuneesta nykyisestä valtakaudestaan. Hän totesi ymmärtävänsä, ettei tällä hetkellä kasvavalla nuorella sukupolvella ole mahdollisesti minkäänlaista käsitystä vuoden 2006 protesteista ja silloin nähdystä väkivallasta tai finanssikriisistä, joka toi maahan talouskurin myötä leikkauksia ja kansainvälisen hätälainan pyytämisen, jotta maa pelastettaisiin vararikolta:
“Olen myös ymmärtänyt, etteivät edellisen vuosikymmenen aikana syntyneet ymmärrä sanaa “talouskuri”. He eivät myöskään tiedä Balatonöszöd-puheesta, sen jälkeisestä poliisiväkivallasta tai siitä kun ihmisiltä ammuttiin silmiä päästä. Kuullessaan sanan “Nokia-laatikko”, he ajattelevat vain puhelinta, mutta eivät mahdollisesti sitäkään.”
– Viktor Orbán
Hänen mielestään myöskään Nokia-laatikko ei enää kerro nuorelle sukupolvelle mitään. Parhaillaan noin 10 000 henkeä, alihankkijat mukaan lukien, työllistänyt Nokian tehdas Komáromissa on pelkkä muisto vain, eikä Nokian matkapuhelimiakaan enää välttämättä muisteta. Vielä vähemmän muistetaan Nokia-laatikon merkitystä politiikassa, josta tuli kymmenen vuotta sitten korruption ja lahjonnan vertauskuva – mutta myös internetilmiö.
15 miljoonaa forinttia tai mitä tahansa
Poliittiset skandaalit Unkarissa saivat jatkoa vuonna 2009 Budapestin liikennelaitosta (BKV) koskevan lahjusskandaalin myötä. Tuolloin liikennelaitoksen johtaja Zsolt Balogh antoi 70 miljoonan forintin (tuolloin noin 259 000 euroa) edestä lahjuksia Budapestin varapormestarille Miklós Hagyólle. Vuonna 2010 Balogh myönsi haastattelussa antaneensa osan rahoista henkilökohtaisesti varapormestarille Nokian matkapuhelinlaatikkoon piilotettuna, johon hänen mukaansa mahtui käteistä 15 miljoonan forintin (noin 55 500 euroa) edestä.
Juuri tuolloin Nokia-laatikosta muodostui vertauskuva korruptiolle ja lahjonnalle. Hagyó oli tuolloin pääministeripuolueena toimineen Unkarin sosialistisen puolueen jäsen, joten oppositio käytti vaalimainonnassaan apuna Nokia-laatikoita syyttäessään sosialisteja korruptiosta. Nokia-laatikoista tuli myös internetilmiö, jolle perustettiin Facebook-ryhmä, mutta myös blogi, jonne lisättiin kansalaisten lähettämiä valokuvia heidän omasta Nokia-laatikosta ja sen sisällöstä.
Meidän Salora ja lautakasa
Näin Nokia-laatikot ovat vaipumassa unholaan pienen esille nostamisen jälkeen. Paremmin ei ole mennyt itse Nokiallakaan, joka ei kuitenkaan kyseiseen skandaaliin ollut millään tavalla osallinen. Kieli ja vertauskuvat elävät; moni tuskin meilläkään enää yhdistää Saloraa lahjusskandaaliin? Oikeastaan moni ei taida muistaa tai edes tietää mitään Salora nimisestä yhtiöstä.
Kuinka moni vielä muistaa Matti Vanhasen lautakasan? Jos muistaa, niin kuinka kauan? Suomen vaalirahoituskohu tapahtui oikeastaan samoihin kuin BKV-skandaali. Sen jälkeen syntyneet nuoret eivät ole oikeastaan vielä todistaneet yhdenkään pääministerin istuneen yhtä kokonaista kautta. Valitettavasti myös epävarmat olosuhteet ja toisiaan seuraavat poliittiset kriisit tuntuvat olevan heille arkipäivää. Me vähän vanhemmat saimme osaksemme nähdä Nokian huippuvuodet, jolloin minkään toisen puhelinvalmistajan matkapuhelimen ostaminen ei tullut kysymykseen.
]]>Blade Runner -vuosi sai osakseen surullisen uutisen, kun elokuvassa Roy Batty nimistä replikanttia näytelly alankomaalainen näyttelijä Rutger Hauer kuoli 75 vuoden iässä. Kyseinen rooli on kiistatta tunnetuin Hauerin rooleista, jota myös pidetään yhtenä elokuvahistorian parhaimmista antagonisteista. Hyvin monenlaisia rooleja tehnyt Hauer muistetaan juurikin pahiksen rooleista.
Vaikkei Blade Runner olisi nähnytkään, on varmasti nähnyt kohtauksen, jossa (Hauer osittain improvisoiden) Batty toteaa ennen kuolemaansa viimeiset kauniit ja runolliset sanansa muistojen katoavaisuudesta Vangeliksen “Tears in Rain” soidessa taustalla. Lähestyvän kuolemansa tiedostava ja hyväksyvä replikantti on juuri pelastanut elokuvan päähenkilön Rick Deckardin hengen, joka saa todistaa Battyn viimeiset sanan ja kuoleman.
Surullinen sattuma on se, että elokuvassa Batty kuolee marraskuussa 2019, kun Hauerin maanpäällisen vaelluksen päättymispäiväksi valkokankaan ulkopuolella oli määrätty 19. heinäkuuta 2019.
Tämä kirjoitus on minun kunnianosoitus näyttelijälle, jonka ikoninen rooli opetti minulle jotain empatiasta ja ihmisyydestä – sekä oli korvaamaton osa elokuvaa, joka näytti minulle tulevaisuuden ja on ollut vuosien ajan lähde inspiraatioille.
Kuolematon
Maanpäällisen vaelluksen päättymisestä huolimatta Hauer tulee olemaan kuolematon – kiitos hänen roolisuoritusten. Itselleni Hauer kuuluu mielenkiintoisten näyttelijöiden joukkoon, koska hän on näytellyt Draculaa, joka on mielestäni yksi parhaimmista fiktiivisistä hahmoista. Kyseisen roolin näyttelemiseen näyttelijältä tarvitaan aina sitä jotain. Hauer näytteli Draculaa Patrick Lussierin Dracula-sarjan kolmannessa osassa nimeltä Dracula III: Legacy, jonka erikoisuutena on Draculan ja Judas Iskariotin yhdistäminen: Judaksesta on tullut vampyyri, koska hän petti Jeesuksen. Myöhemmin hän näytteli myös Abraham Van Helsingin roolia elokuvassa Dracula 3D, joten hän kuuluu siihen pieneen joukkoon näyttelijöitä, jotka ovat näytelleet molempia ikonisia rooleja.
Blade Runner kuuluu itselleni kolmen tärkeimmän elokuvan joukkoon (Hollywood-elokuvista), joten se ansaitsisi oman blogikirjoituksensa. Elokuva on vaikuttanut minuun syvästi ihmisenä, mutta siinä kuvailtu maailma ja kaupunki ovat myös auttaneet ja inspiroineet esimerkiksi kenttäsuunnittelun parissa. Kaksi muuta elokuvaa ovat RoboCop ja Terminator 2: Judgment Day – kaikkia kolmea yhdistää niiden kuvaukset ihmisyydestä. Sattumalta Hauer oli ehdolla myös RoboCopin rooliin, mutta ei sopinut roolipukuun. Peter Weller oli parhain valinta rooliin, mutta Hauer olisi ollut mielenkiintoinen valinta taustansa takia, koska mies omassa elämässään ei esimerkiksi viihtynyt armeijassa aseiden takia.
Vaikka näiden elokuvien merkitys itselleni tulee niiden teemoista ja niiden esittämistä maailmoista; jokainen kolme pitää sisällään hyvin vahvoja roolisuorituksia, jotka pitävät niitä elossa ja katsomisen arvoisina. Hauerin mielestä yleisö on pitänyt Blade Runnerin elossa, mutta se ei olisi mitään ilman elokuvan näyttelijöiden roolisuorituksia. Kaikkein korkeimmalle nousee kuitenkin mielestäni juurikin Hauerin suoritus.
Elokuvien ja TV-sarjojen lisäksi Hauer löysi viimeisinä vuosinaan tiensä myös videopelien pariin. Hän antoi äänensä ja kasvonsa vuonna 2017 julkaistulle psykologiselle kauhupelille nimeltä >observer_, joka on saanut vahvasti vaikutteita juurikin Blade Runnerista. Toiseksi ja viimeiseksi työksi videopelien parissa jäi ääninäyttely Kingdom Hearts III -toimintaroolipeliin, joka julkaistiin tänä vuonna. Mielenkiintoisia valintoja mieheltä, joka omien sanojensa mukaan harvemmin antoi painoarvoa palkkiolle rooleja valittaessa.
Hauer ja Blade Runner
“I never doubted that this was a really sexy, erotic – cartoon opera interesting movie, but it was ahead of its time. […] It was 30 years ahead of its time.”
– Rutger Hauer
Blade Runner oli elokuvana ja roolisuorituksena merkityksellinen Hauerille. Elokuva teki hänestä ikonin, eikä hän tiettävästi kokenut sitä taakkana, mutta jotain uskomattomana. Hänen omaelämänkerran nimi All Those Moments - Stories of Heroes, Villains, Replicants, and Blade Runners ei myöskään jätä nimen alkuperän osalta mitään arvauksen varaan. Omien sanojensa mukaan elokuva tarjosi hänelle myös tuolloin mahdollisuuden nähdä tulevaisuus. Maailmamme vuonna 2019 on toki hieman erilainen kuin millaiseksi elokuva sen esitti, mutta yhtäläisyyksiä toki myös on.
Elokuvalla on suurimmat yhtäläisyydet Philip K. Dickin Do Androids Dream of Electric Sheep? -romaanin (suom. Palkkionmetsästäjä) kanssa visuaalisudessa, josta myös Dick mykistyi saadessaan nähdä elokuvasta esimakua ennen kuolemaansa. Hänen mielestä elokuva näytti maailman juuri sellaisena kuin hän näki sen mielessään romaania kirjoittaessaan.
Valitettavasti elokuva ja romaani eroavat kuitenkin toisistaan sisällöllisesti. Eräiden Dickin kirjojen ystävien mielestä elokuvasta puuttuu kirjan olennainen viesti kokonaan: esimerkiksi elokuvassa empatian rooli teemana jää pienemmäksi kuin romaanissa, jossa se on tarinan kenties tärkein teema. Tästä kertoo parhaiten se seikka, että romaanissa sana empatia mainitaan 9 634 kertaa.
Katsojat ja empatia
“I’ve seen things you people wouldn’t believe. Attack ships on fire off the shoulder of Orion. I watched C-beams glitter in the dark near the Tannhäuser Gate. All those moments will be lost in time, like tears in rain. Time to die.”
– Roy Batty
Toki elokuvassa myös käsitellään empatiaa ja yleisö voi tuntea empatiaa sen roolihahmoja kohtaan – erityisesti Battya kohtaan, jonka väkivaltaisten tekojen takana ovat tunteet ja lähestyvä kuolema. Viimeistään elokuvan lopussa katsoja voi tuntea sympatiaa tai sääliä kuolevaa Battya kohtaan – ellei jopa empatiaa. Sen takia hahmoa on vaikea käsitellä täysin pahiksena. Langenneesta enkelistä on tulossa tunteiden kautta empatiaan kykenevä inhimillinen olento, joka lopulta hyväksyy lähestyvän kuolemansa tuntien empatiaa häneen peräänsä lähetettyä Deckardia kohtaan, jonka tehtävänä on ollut tappaa Batty ja hänen kumppaninsa.
Blade Runnerin tasoista metafyysista elokuvaa ja sen teemoja olisi vaikea nähdä ja tulkita, jos Battyn roolissa ei olisi ollut Hauerin kaltaista näyttelijää, joka näyttelee kohti inhimillisyyttä kulkevaa replikanttia niin voimakkaasti ja elävästi. Siihen vielä pisteenä iin päälle elokuvan lopussa vuorosanojen improvisointi ja itsensä antaminen osaksi Royta, joka on tehnyt hahmosta ja elokuvasta kuolemattoman – joka on yhä edelleen ja tulee olemaan entistä enemmän ajankohtaisempi elokuva teemoiltaan.
Kiitos Rutger Hauer – nähdään työsi parissa.
Kuvat
Apollo 11 -avaruuslento lähti matkaan 16. heinäkuuta 1969 mukanaan astronautit Neil Armstrong, Michael Collins ja Edwin “Buzz” Aldrin. Neljä päivää myöhemmin 20. heinäkuuta Armstrong astui ensimmäisenä ihmisenä Kuun kamaralle. Historiallista hetkeä on muisteltu hyvin monella tavalla, joihin on kuulunut esimerkiksi Apollo 11 -avaruuslentoa koskevat “mitä jos?”-ajatukset.
Tunnetuin “mitä jos?” -ajatus on varmasti salaliittoteoria, jonka mukaan avaruuskävely(t) on lavastettu. Toinen viime päivinä usein esillä ollut ajatus on ollut se, että mitä jos avaruuslento olisi epäonnistunut ja astronautit olisivat kuolleet matkalla tai jääneet Kuun pinnalla. Tästä on esimerkiksi nostettu esiin Yhdysvaltain presidentille Richard Nixonille kirjoitettu puhe, jonka hän olisi pitänyt astronauttien kuoltua.
Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt ajatus siitä, että kylmästä sodasta huolimatta ensimmäinen kuukävely olisi toteutunut Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton yhteisellä avaruuslennolla. Voidaan vain spekuloida, että olisiko yhteistyö ollut mahdollista ja onnistunut, koska sen toteutumisen esteenä oli kuitenkin mainittu kylmä sota – vaikkakin kylmä sota tarjosi myös syitä yhteistyölle. Ehdotus oli kuitenkin mielenkiintoinen, joka ennestään korostaa ehdotuksen tehneen Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn omalaatuisuutta poliittisena toimijana, jonka asiosta on myös Yhdysvaltain avaruusohjelman suunnaksi otettiin Kuu.
Entä mikä on tilanne nyt Neuvostoliiton “romahtamisen” jälkeen? Onko kysymys ja haaveilu uusista, mutta tällä kertaa yhteisistä, kuukävelyistä ja avaruustehtävistä vielä aiheellinen?
Johdossa jossain, jäljessä toisaalla
Apollo-ohjelma oli muodostumassa kysymykseksi, joka voisi ratkaista Kennedyn uudelleenvalinnan presidentiksi vuonna 1964, koska Yhdysvallat oli jäänyt jälkeen avaruustutkimuksessa Neuvostoliitolle. Vuonna 1957 Neuvostoliiton Sputnik 1 -sateliitista tuli ensimmäinen Maata kiertävä keinotekoinen sateliitti ja Juri Gagarinista tuli 12. huhtikuuta 1961 ensimmäinen avaruuteen matkustanut ihminen – tähän joukkoon vielä kaikki Neuvostoliiton lähettämät avaruuskoirat. Ihmisen lähettämisestä avaruuteen Kennedy onnitteli neuvostoliittolaisia insinöörejä ja tiedemiehiä, jotka olivat tehneet tämän poikkeuksellista laatua olevan teknisen suorituksen mahdolliseksi.
Kennedy ymmärsi tilanteen ironian: pelkistetysti tilanne oli se, että Neuvostoliitto oli kehittänyt tarvittavia tehokkaampi kantoraketteja, koska neuvostoliittolaiset ydinkärjet olivat yhdysvaltaisia suurempia ja painavampia. Tämä mahdollisti samalla ensimmäisen ihmisen lähettämisen avaruuteen, vaikka muuten teknologian osalta Yhdysvallat saattoi olla Neuvostoliittoa edellä. Paineet Neuvostoliiton ohittamisesta kasvoivat, vaikka Kennedy tyynnytteli tilannetta kertomalla hyvien uutisten seuraavan huonoja. Jälkiviisaina voimme todeta hänen olleen oikeassa, koska kahdesta takaiskusta huolimatta Yhdysvallat lopulta voitti kilpajuoksun Kuuhun – tehden kirin, josta jokainen Sid Meier’s Civilization -pelisarjan ystävä olisi varmasti kateellinen.
Kilpailulta vapaa avaruus
“Finally, in a field where the United States and the Soviet Union have a special capacity–in the field of space–there is room for new cooperation, for further joint efforts in the regulation and exploration of space. I include among these possibilities a joint expedition to the moon. Space offers no problems of sovereignty; by resolution of this Assembly, the members of the United Nations have foresworn any claim to territorial rights in outer space or on celestial bodies, and declared that international law and the United Nations Charter will apply. Why, therefore, should man’s first flight to the moon be a matter of national competition? Why should the United States and the Soviet Union, in preparing for such expeditions, become involved in immense duplications of research, construction, and expenditure? Surely we should explore whether the scientists and astronauts of our two countries–indeed of all the world–cannot work together in the conquest of space, sending someday in this decade to the moon not the representatives of a single nation, but the representatives of all of our countries.”
– John F. Kennedy
Kennedy tiettävästi ehdotti yhteistyötä Neuvostoliitolle muutamaan otteeseen, mutta näkyvin niistä tapahtui 20. kesäkuuta 1963 YK:ssa ennen 18. yleiskokousta pitämässään puheessaan – YK:n jäsenvaltioiden edessä. Tuolloin puheessaan Kennedy totesi, ettei ensimmäisessä lennossa Kuun kamaralle pitäisi olla kyse valtioiden välisestä kilpailusta, koska kukaan ei omista tai voi valloittaa avaruutta. Tämä tarjosi mahdollisuuden sille, että tavoitteeseen saada ihminen kuuhun pyrittäisiin kilpailun sijasta yhteistyöllä.
Neuvostoliitto ei tarttunut tarjoukseen, mutta vähän väliä on esitetty väitteitä muun muassa siitä, että Nikita Hruštšov olisi ollut kuitenkin kiinnostunut ehdotuksesta. Vaikka Hruštšov olisi lämmennyt ajatukselle yhteistyöstä, olisi hänen kuitenkin pitänyt saada myös muut valtaapitävät asian puolelle. Kylmää sotaa käyville Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle yhteistyö olisi sodankäynnin näkökulmasta avannut mahdollisuuden kerätä tietoa toistensa teknologioista, joista olisi voinut olla hyötyä. Tästä olisi varmasti hyötynyt Neuvostoliitto, joka oli avaruusohjelmansa ja -teknologiansa kanssa ongelmissa, mutta olisi samalla paljastanut asioiden huonon tilan Yhdysvalloille.
Kennedyn ajatuksena tuntui ainakin jossain vaiheessa olleen puhdas usko siihen, että yhteistyö olisi tuonut maailman eri tavalla näkevät suurvallat lähelle toisiaan. Lähimuistissa oli vielä Kuuban ohjuskriisin 13 päivää, jonka päättymistä edesauttoi Kennedyn ja Hruštšovin suora keskusteluyhteys. YK:lle antamassaan puheessaan Kennedy kuitenkin mainitsi myös valtioiden päällekkäiset taloudelliset panokset avaruusohjelmiin. Rahallisen panoksen jakaminen olisi todennäköisesti ollut mieluista, koska esimerkiksi Yhdysvalloissa Apollo-ohjelman järkevyyttä ja tarpeellisuutta mitattiin ja kyseenalaistettiin juuri sen hintalapun ja hyödyn kautta. Kennedy itsekin kerran totesi toivovansa Yhdysvaltojen olevan Neuvostoliiton edellä jossain muussa ihmiskunnalle järkemmässä asiassa, kun hänelle valkeni Yhdysvaltojen olevan Neuvostoliittoa jäljessä avaruuskisassa.
Mitä jos?
Kennedyn salamurha kaksi kuukautta hänen YK:ssa pitämänsä puheen jälkeen ja poliittisesti heikoksi väitetyn Hruštšovin erottaminen lokakuussa 1964 vähensivät yhteistyön mahdollisuutta poliittisesti. Lyndon B. Johson vei Kennedyn unelman maaliin ilman yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Vaikka miehen rooli avaruusohjelman ajamisessa on ollut luultua suurempi, hän lopulta jäi asiassa Kennedyn varjoon.
Voimme vain haaveilla, että millä tavalla yhteistä ensimmäistä kuukävelyä muisteltaisiin ja millainen sen merkitys olisi nykypäivänä. Kysymys on kuitenkin aina osa suurempaa kysymystä siitä, että mihin suuntaan maailma olisi kulkenut, jos Kennedy ei olisi kuollut salamurhaajan luoteihin ja hän olisi saanut työskennellä haluamansa maailman puolesta. Entä miten Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin olisi vaikuttanut Kennedyn ja Hruštšovin välinen kunnioitus, jos he olisivat saaneet pysyä vastakkaisissa viroissa pidempään?
Juurikin traaginen tarina ja tunne menetetystä toivosta antaa painoarvoa Kennedyn puheille yhä tänäkin päivänä. Näistä puheista juurikin aiemmin mainittu puhe YK:ssa on muistamisen arvoinen, koska se muistuttaa meitä siitä, että avaruus ja sen salaisuuksien selvittäminen tulisi olla kilpailulta vapaata ja sen keskiössä tulisi olla valtioiden sijaan koko ihmiskunta.
Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton yhteinen kuulento olisi todistanut, että maailman eri tavalla näkevät ideologiat olisivat pelkkien puheiden lisäksi kyenneet myös käytännön yhteistyöhön yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi – ihmiskunnan hyväksi. Valitettavasti yhteistyön takana olisi mahdollisesti ollut myös oman hyödyn tavoittelua muun muassa “teknologiavakoilua” muodossa, mutta avaruuden tutkimus ja avaruusteknologian kehitys on aina kulkenut käsi kädessä sotateollisuuden ja aseiden kehittämisen kanssa. Yhteistyön toteutuminen olisi todennäköisesti luonut esimerkin, josta olisi saanut toivoa ja uskoa siihen, että ihmiskunnan yhteiset tavoitteet ovat mahdollisia yhdessä erimielisyyksistä huolimatta.
Yhdysvallat ja Kiina
Yhdysvallat on tällä hetkellä ainoa kuukävelyn suorittanut valtio, mutta “uuden avaruusajan ja tuulien” myötä miehitetystä kuulennosta ovat kiinnostuneet myös Kiina, Japani ja Venäjä. Myös Yhdysvalloilla on suunnitelmissa toteuttaa vuosikymmennien tauon jälkeen miehitetty kuulento. Kansainvälinen avaruusasema on oiva esimerkki valtioiden välisestä yhteistyöstä avaruuden tutkimuksessa, mutta esimerkiksi Yhdysvallat on tarkoituksella työntänyt Kiinaa yhteistyön ulkopuolelle.
Taustalla vaikuttavat kansainväliset voimasuhteet ja Kiinan kiihtyvä edistyminen avaruustutkimuksessa ja -teknologiassa. Kiinan suunnitelmissa on myös rakentaa ensimmäisenä Kuuhun tukikohta, joten Yhdysvalloilla on oma halunsa suojella omaa etuaan ja teknologiaa, jotta se pysyisi avaruuskisan kärkipaikalla. Eristämisen vuoksi Kiina on viime vuosina tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Euroopan avaruusjärjestön kanssa ja vielä pari vuotta sitten huhuttiin eurooppalaisilla olevan oma osansa kuutukikohdan perustamisessa kiinalaisten kanssa.
Sitä odotellessa, että mitä tulevaisuus tuo mukanaan, kun ihmiskunta todella ryhtyy asuttamaan avaruutta ja muita taivaankappaleita. Euroopan avaruusjärjestö onneksi tekee yhteistyötä niin lännen kuin myös idän kanssa, mutta Kiina on korvaamassa Neuvostoliiton Yhdysvaltojen vastaparina. Voisivatko Yhdysvallat ja Kiina kuitenkin löytää toisensa tulevaisuudessa avaruusyhteistyön merkeissä; muista kiistakysymyksistä ja kilpailusta huolimatta? Voimme vain haaveilla, että miten sen toteutumisen mahdollisuuksiin olisi vaikuttanut Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton onnistunut yhteinen kuulento.
Näytepala ihmiskunnan kulttuurista on matkustanut Aurinkokunnan ulkopuolelle jo vuosia sitten. Me itse tulemme vielä perässä – toivottavasti yhteisenä ihmiskuntana ja rauhan nimissä.
Kuvat
Ei sisällä suurempia juonipaljastuksia elokuvasta – ainoastaan sen, mitä elokuvasta on kerrottu etukäteen tai ohjaajan tyylistä ja esikuvista on pääteltävissä tai odotettavissa.
Eurooppaa paahtava ja kärjistävä helle ei ole millään kulkeutunut Suomeen, mutta sellaisen voi jossain määrin onneksi tuntea uppoutuessaan elokuvien maailmaan. Tällainen tunne tuli itselleni, kun kävin katsomassa elokuvateatterissa László Nemesin viime vuonna ensi-illan saaneen Budapestin auringonlasku -elokuvan (unk. Napszállta). Elokuvan alussa varoitellaan tappohelteistä, joka välittyy katsojalle valkokankaalta – kiitos elokuvan värimaailman ja hahmojen vaatetuksen. Elokuvan alku herätti itselleni vahvasti tuttuja tuntemuksia, eikä eläytyminen ollut vaikeaa, koska Budapestissa oli juuri tuolloin tappohelteitä, kun saavuin sinne ensimmäistä kertaa.
Tappohelteet eivät ole kadonneet mihinkään; niitä nimenomaan tulee olemaan entistä enemmän. Katukuvassa on kuitenkin havaittavissa ihmisten muuttunut pukeutuminen – jota eräs ystäväni taannoin kommentoi ja kuvaili adjektiivilla: “rumia”. Kaupungissa itsessään on hyvin paljon jäljellä tuon ajan Budapestin ja Unkarin henkeä, jota on mahdollista aistia – niin hyvässä kuin pahassa.
Itse elokuvan synopsis on lyhyesti Finnkinon mukaan seuraavanlainen:
“Vuonna 1913 nuori Irisz Leiter (Juli Jakab) matkustaa kohti Budapestia työskennelläkseen hatuntekijänä kuuluisassa hattukaupassa, joka kuului hänen edesmenneille vanhemmilleen. Uusi omistaja, Oszkár Brill (Vlad Ivanov) käännyttää hänet kuitenkin pois samalla, kun hattukaupassa tehdään valmisteluja äärimmäisen tärkeää vierasta varten. Yllättäen Irisz kohtaa miehen, joka etsii erästä Kálmán Leiteria. Irisz kieltäytyy lähtemästä kaupungista ja päättää seurata Kálmánin jalanjälkiä, jotka ovat hänen ainoa yhteytensä menneeseen. Nuoren naisen uteliaisuus johdattaa hänet läpi Budapestin synkkien ja sekasortoisten katujen, joiden varrella ainoat valot palavat enää Leiterin hattukaupassa – sivilisaation tuhon lähestyessä.”
Nemes Kubrickin jalanjäljillä
Budapestin auringonlasku on historiallinen draama, joka muuttuu lopulta jännityselokuvaksi, jossa on nähtävissä muun muassa Stanley Kubrickin vaikutus Nemesin työhön. Elokuva on saanut niin kehuja kuin kritiikkiä, ja sitä on odotetusti verrattu Nemesin vuonna 2015 ensi-illan saaneeseen Son of Saul -elokuvaan (unk. Saul fia). Nemesin ensimmäinen pitkä elokuva palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnolla vuonna 2016, mutta Budapestin auringonlaskua ei Unkarin ehdokkaana valittu vuoden 2019 Oscareiden vieraskielisten elokuvien sarjan viiden ehdokkaan joukkoon.
Elokuvassa on paljon pitkiä otoksia, jotka ovat usein lähikuvaa päähenkilöstä. Elokuva on saanut kritiikkiä juurikin pitkäveteisyydestä ja siitä, että pitkissä lähikuvissa korostuu päähenkilö Irisz Leiterin ilmeeettömyys. Leiter ei tunnu reagoivan ympäröivään maailmaan millään tavalla ja hän tuntuu elävän kuin unessa – usvassa. Elokuva on saanut kritiikkiä myös historiallisena draamana, koska hahmojen vaatetuksen ja sisätilojen kalustuksen (jollaisia on vielä nykyäänkin mahdollista löytää Budapestin vanhoista rakennuksista) lisäksi elokuvassa ei näytetä taustalla tuon ajan Budapestia. Katsojaa näkee hyvin useasti rakennustyömaita rajaavia puuaitauksia, jotka eivät ole oikeastaan outo näky nykyajan Budapestissa.
Itse en ole pystynyt yhtymään kritiikkiin, vaan mielestäni elokuva oli jännityselokuvana katsomisen arvoinen. Elokuva on oikeastaan hieman mielenkiintoisempi ja jännittävämpi, kun itselle tuttu Budapest muuttuu yhtäkkiä synkäksi ja sekasortoiseksi kaupungiksi, jossa ei todellakaan haluaisi itse olla. Katsoja ei todellakaan voi tietää, että keneen Irisz Leiter voi luottaa. Sivilisaation tuhon lähestymistä ei tietenkään mitenkään selitetä tai avata, mutta katsoja voi sen helposti yhdistää lähestyvään ensimmmäiseen maailmansotaan. Lähestyvä sekasorto on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä ensimmäinen maailmansota, joten elokuvan ajatuksista ja tunnelmasta voi saada hieman enemmän auki, jos tietää Budapestin ja Unkarin historiaa.
Nouseva usva
Budapestin auringonlaskun taustalla on Itävalta-Unkari ja sen sisäiset jännitteet, mutta siinä on myös jatkuvasti painostavasti läsnä tulevaisuuden lähestyvät painajaiset. Eräässä kohtauksessa vedestä nousevan usvan voisi ajatella kuvastavan lähestyvää ensimmäistä maailmansotaa ja sen jälkitapahtumia, joita kohti Budapest ja Unkari, sekä sen ihmiset, kulkevat vääjäämättä.
Kävin läpi Fortepan-sivuston kuva-arkistoa ja valitsin sieltä joitakin valokuvia 1910-luvun alusta, joista on mahdollista nähdä ja aistia tuon ajan arkielämää. Niissä on nähtävissä eläviä katuja täynnä ihmisiä, jotka kävelevät kesähelteessä itseään suojaten hatuin ja sateenvarjoin. Budapest myös edustaa teknologian kehitystä, joka on nähtävissä joukkoliikenteen lisäksi muun muassa parlamenttitalon modernissa lämmitys- ja jäähdytysjärjestelmässä. Lähestyvää usvaa ei ole nähtävissä, mutta se alkaa jo lähestyä kuvassa, jossa ihmiset tarkastelevat parlamenttitalon edustalla esillä olevia tykkejä, jotka on saatu sotasaaliiksi venäläisiltä. Sotaonni näyttää hyvältä, mutta on pian kääntymässä nöyryyttäväksi tappioksi.
Elämä usvassa
Verisen ja uuvuttavan ensimmäisen maailmansodan lopulla Unkarissa tapahtui krysanteemivallankumous, jolloin Unkari irtautui liitosta Itävallan kanssa ja kuningaskunta muuttui tasavallaksi. Unkari ajautui kuitenkin sekasortoon ja tuli nöyryytetyksi, koska naapurivaltiot miehittivät sen alueita. Maaliskuussa 1919 perustettiin Unkarin neuvostotasavalta, joka johti vain 23% entisen Unkarin kuningaskunnan alueesta. Tuona aikana tapahtui myös väkivaltaisuutta lietsova punaisten terrori. Neuvostotasavalta päättyi 133 päivän jälkeen elokuussa 1919 romanialaisten sotilaiden marssiessa Budapestiin, jolloin myös vuoden kestänyt Unkarin ja Romanian välinen sota päättyi. Tätä seurasi uuden tasavallan perustaminen ja kaksi vuotta kestänyt valkoisten terrori, joka oli punaisten terroria verisempi kostotoimenpide. Tuona aikana Unkari koki suuren nöyryytyksen ja kansallisen trauman, kun Trianonin rauha solmittiin 4. kesäkuuta 1920, jolloin Unkari joutui luopumaan 2/3 entisestä pinta-alastaan ja uusien rajojen taakse jäivät myös kolmannes unkarinkielisestä väestöstä.
“Elämä usvassa” ja kansallinen trauma ovat aiheita, joita ei ole hirveän helppo esitellä kuvin, mutta se voi olla havaittavissa tai sen voi nähdä asioiden taustalla. Esimerkiksi Yksinäisen miehen juna -matkakertomuksessa Mika Waltari kuvailee Unkarin sielun pohjasävyn olevan surumielisyys, joka on havaittavissa tarkastellessa maalauksia kaunotaiteiden museossa (unk. Szépművészeti Múzeum) Budapestissa:
“Sitten katson Unkarin kansan sieluun. Taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa voi paremmin kuin missään muussa vaistota kansan sielun. On myös monta ihmistä, joita voi oppia ymmärtämään vasta nähdessään, ketä he rakastavat, millaisia kirjoja he ihailevat, mitä musiikkia he kuuntelevat mieluimmin. Unkarin sielun pohjasävy on surumielisyys, – on niin paljon kidutusta, niin paljon väsymystä, niin paljon marttyyriutta ja väsymystä kuolemaan asti. – Hevonen on kaatunut tielle eikä enää jaksa nousta ylös, – pieni, väsynyt tyttö kulkee pitkin loppumatonta tietä, – unikkoja kasvaa tien molemmin puolin, punaisia, kirkkaita unikkoja, – Vain harvoin näen [tauluissa] iloa ja keveyttä, ne ovat poikkeuksia, jotka korostavat pohja tunnelmaa.
Mutta on myös tauluja, joissa on rauhaa, joissa kaikki on sulautunut hiljaiseen, vapautuneeseen sopusointuun, joissa ei enää ole mitään surua eikä probleemoja. Luonnon ja rannattoman pustan rauhaa. Näen sen muutamissa suurissa, kähärävillaisissa lampaissa ja jonkun vanhan piispan vanhuuden kirkastamissa kasvoissa.”
– Mika Waltari, Yksinäisen miehen juna, 1929. (Heikkinen 2006, 164–165)
Katoamaton usva
Elokuvan ajattelisi olevan vain jossain määrin historiallinen kuvaus, mutta sillä on omat linkkinsä nyky-Unkariin. Näin on myös Nemesin aiemmalla Son of Saul -elokuvalla, joka kertoo Unkarin juutalaisesta Sonderkommandosta Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirillä. Sen voi liittää keskusteluun koskien Unkarin roolia holokaustissa ja yli puolen miljoonan Unkarin juutalaisen murhaamisesta toisessa maailmansodassa, koska nyky-Unkarissa on ryhdytty väheksymään Unkarin roolia holokaustissa ja antisemitismi on kasvanut ja saanut tilaa yhteiskunnassa.
Budapestin auringonlasku ei ole vain elokuva komeista päähineistä, vaan sillä on oma ajankohtaisuutensa, koska ensimmäisen maailmansodan päättymistä ollaan jo muisteltu ja seuraavaksi Trianonin rauhasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Sitä tullaan varmasti muistelemaan hyvin monella eri tavalla; esimerkiksi Unkarin nykyinen hallitus on aloittanut jo oman viestinnän, jossa haikaillaan suurempaa Unkaria. Trianonin aiheuttamasta kansallisesta traumasta ei olla kuitenkaan käyty vielä avointa keskustelua kovin pitkään, koska se oli pitkään kielletty aihe. Mahdollisuus keskustella aiheesta julkisesti avautui taas, kun Unkarin kansantasavalta päättyi vuonna 1989 ja maa siirtyi demokratiaan.
Elokuvan päähenkilö Irisz Leiter on ihmisille muukalainen, jonka syytä ja motiiveja palata Budapestiin ihmetellään ja kyseenalaistetaan. Samoin Unkarin pimeinä vuosina 1910- ja 1920-luvun vaihteessa ihmisiä eroteltiin budapestilaisiin ja ulkopuolisiin, joiden välillä oli myös poliittista valtataistelua. Samalla tavalla nyky-Unkarissa ovat johdossa henkilöt, jotka ovat tulleet Budapestin ulkopuolelta ja ovat halunneet haastaa Budapestin älymystön ja vapaamieliset.
Viittaukset
– Heikkinen, Jani (2006) Budapest – kirjailijan kaupunki. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
]]>