Esteettömyyskävelyllä

Ensimmäistä kertaa esteettömyyskävelyllä Rovaniemellä. Uusi ei ole takuu esteettömyydestä ja kukapa ei haluaisi toimia itsenäisesti.

Osallistuin vajaa viikko sitten tiistaina ensimmäistä kertaa esteettömyyskävelylle, jossa tarkasteltiin Rovaniemen keskustan esteettömyyttä ja muita siihen liittyviä ongelmia. Ensimmäisenä etappina oli Lappia-talo, josta kuljille Lordin aukiolle Rovakatua pitkin ja palasimme sieltä takaisin kaupungintalolle Koskikadun ja Valtakadun kautta. Matkalla pysähdyimme tarkastelemaan liikekiinteistöjen lisäksi myös muun muassa oikeustalon, virastotalon ja Kemijoki Oy:n rakennuksen estettömyyttä.

Kävelyn järjestivät Rovaniemen vanhusneuvosto ja vammaisneuvosto, jotka olivat kutsuneet paikalle muun muassa kaupungin virkamiehiä, valtuuston ryhmäpuheenjohtajat, suunnittelu- ja rakennustahoja sekä median edustajia. Paikalla oli muun muassa kansalaisjärjestöjen edustajia ja ihmisiä, joille esteettömyys on tärkeää – ellei jopa välttämättömyys, mutta paikalle saapuneiden päättäjien määrä ei ollut päätä huimaava. Toivon kuitenkin todella, että paikalle saapuneet saavat viestiä ja palautetta eteenpäin, koska keskusteluissa kävin hyvin paljon selväksi, ettei nykyään valitettavasti olla järin kiinnostuneita kuuntelemaan palautetta ruohonjuuritasolta esimerkiksi esteettömyydestä tai vammaisten ongelmista – tulee se sitten kuntalaisilta tai järjestöiltä.

Hyvin korkea kivijalka ja rappuset tekevät esteettömän pääsyn mahdottomaksi liikekiinteistöön Koskikadulla. Este ja rampin puute liikekiinteistön ulko-ovella Rovakadulla.
Esteettömyyttä Koskikadulla (vas.) ja Rovakadulla (oik.). Ensin mainitun, Alvar Aallon suunnitteleman, talon kaupunki halusi välttämättä ostaa itselleen.

Pienistä asioista kiinni

Esteettömyyskävelyllä oli huomattavissa, että miten valitettavan pienien asioiden ja puutteiden takia esteettömyys ei toteudu. Kynnykset ja puuttuvat rampit olivat tietenkin yleisin ongelma, mutta valitettavasti ongelmia tuottivat myös esteettömyyttä ajatellen tehdyt ratkaisut. Tällaisia olivat esimerkiksi painikkeella avattavat ovet, jotka pysyivät auki aivan liian vähän aikaa ja saattoivat lopulta sulkeutua aivan liian kovalla vauhdilla tunnistimien tunnistamatta, että oven välissä on joku. Eräässä tapauksessa esteetön kulku oli tarjolla takapihan kautta, mutta kyseinen ovi oli lukossa, eikä paikalla ollut mahdollisuutta pyytää sen avaamista.

Erikoisin tapaus tuli vastaan Kemijoki Oy:n rakennuksessa, jonne olisi mahdollisesti tulossa lisää kaupungin sosiaalipalveluja. Rakennuksen vanha häkkihissi oli viimein korvattu uudenmallisella hissillä, mutta se oli niin ahdas, ettei sinne mahdu vähänkään isommalla pyörätuolilla. Ehkä vähän liianki kornia oli oikeustalon esteettömän sisäänpääsyn puute, mutta talo on onneksi piankoin menossa remonttiin, jonka jälkeen tilanne varmaan parantuu. Ovella vitsailimme, että tässä on ihan hyvä syy olla joutumatta käyttämään talon palveluja, jos kaipaa esteetöntä kulkua.

Uusi ei ole takuu esteettömyydestä

Puutteet vanhoissa rakennuksissa eivät yleensä ole yllätys, mutta valitettavasti uudetkaan rakennukset eivät ole takuu siitä, että ne olisivat esteettömiä tai ongelmattomia. Vitsailimme siitä, että ainakin raskailla ovilla voidaan pitää huoli siitä, ettei ainakaan vanhempi väestö karkaa rakennuksista.

Ympäristön tulisi olla mahdollisimman esteetön, jotta jokainen voisi osallistua yhteiskuntaan tasavertaisesti. Huonoilla ratkaisuilla ja toiminnalla ei rohkaista ihmisiä tai anneta heille mahdollisuutta toimia mahdollisimman itsenäisesti – sitä meistä moni loppujen lopuksi haluaa; toimia mahdollisimman itsenäisesti. Loppujen lopuksi esteenä eivät ole ihmisen fyysiset ja henkiset vammat tai heikentynyt toimintakyky, mutta todellisia esteitä ovat sen sijaan yhteiskunnan ja ympäristön luomat esteet ja asenteet.